Iiris Härmä toteutti oululaisen Katja Vuollon toiveen saada olla kasvona yksinäisyydelle.(Kuva: Jukka Granström)

Sivuun sysätyn kasvot ja ääni

23.1.13

Sivuun sysätyn kasvot ja ääni

Oululainen Katja Vallo avasi elämänsä dokumentintekijä Iiris Härmälle. Hiljaisen talven lapsi -elokuva palkitaan perjantaina DocPoint-festivaaleilla Helsingissä.

Elettiin vuotta 2010. Iiris Härmä oli saanut valmiiksi kolmannen dokumenttielokuvansa Omaa luokkaansa. Espoolaisen erityisluokan arjesta kertovan kuvauksen jälkeen uutta aihetta ei tuntunut heti löytyvän.
– Uskon tietynlaiseen johdatukseen, ja mielessäni pyysin ja odotin, että jokin tärkeä aihe tulisi vastaan. Eräänä aamuna postilaatikossani oli suuri kirjekuori, joka oli sullottu täyteen piirustuksia, valokuvia, koulutodistuksia ja kirjoituksia, Härmä kertoo.
Saatekirjeessä 23-vuotias mielenterveyssyistä eläkkeellä oleva Katja Vallo kirjoitti nähneensä Omaa luokkaansa -elokuvan ja ehdotti, että Härmä tekisi nyt elokuvan hänestä.
– Katjan oma-aloitteisuus oli minulle lahja. Ilman sitä en olisi koskaan löytänyt häntä yksinäisyyden kuplastaan. Hänen oma motivaationsa avata elämäänsä kameralle teki työstäni myös eettisesti helpompaa.
Kirje oli hätähuuto, mutta myös osoitus siitä, että elämän sivuraiteelle unohdetussa nuoressa paloi halu tulla näkyväksi omana itsenään.

Oma elämä,
oma ääni

Katja Vallon elämässä kulminoituvat rakkaudettomuus perheessä ja elämässä, raju koulukiusaaminen, oppimisvaikeudet, yksinäisyys ja eläkeläisyyden trauma.
Koulussa häntä kiusasi ja kotipihaan saakka seurasi erityisesti eräs tyttö. Vanhemmistaan hän ei saanut tukea, sillä äidin aika ja voimat menivät skitsofreniaa sairastavan isän hoitamiseen työn ohella. Katja tuntuu olleen ja olevan edelleen monella tavalla yksin. Näistä asioista hän kertoo elokuvassa omalla äänellään.
– Haastattelin Katjaa paljon, mutta hän puhui helpommin, kun hän sai kertoa tallennuslaitteeseen mietteitään rauhassa yksin, kuin päiväkirjalle, Härmä kertoo.
Ääni elokuvassa pohtii, olisiko muita vaihtoehtoja kuin olla eläkkeellä. Iiris Härmä sanoo ajatelleensa elokuvanteon aikana monesti samaa.
– Tuntuu pelottavalta, että nuoren ihmisen elämä on ratkaistu näin. Luulisi että jotakin sovellettua työtä, vaikka osa-aikaista, hänen olisi mahdollista tehdä.

Kun viranomainen
on vihollinen

Elokuva näyttää havainnollisesti kolmannen sektorin merkityksen. Katja Vallon arjessa leipäjono, setlementtiyhdistyksen Tyttöjen Talo ja Adventtikirkon raamattupiiri ovat tärkeämmässä osassa kuin sosiaali- ja terveystoimi.
Katja tuskailee, ettei hänellä ole voimia taistella viranomaisia vastaan. Hän pelkää laitoshoitoon joutumista. Hän ei ymmärrä, miksi hänellä teetetään ”vastenmielisiä testejä, jotka eivät johda mihinkään”.
Raamattupiiristä löytyneen uuden ystävän, Hannelen, kanssa Katja voi ainakin puhua tärkeistä asioista, kuten halustaan kuolla.
– Kaikki me joskus kuollaan. Sitä ennen pitää vaan yrittää ottaa ilo irti, Hannele rohkaisee teekupin äärellä.
Katja Vallo asuu Oulussa, mutta katjoja voi olla missä tahansa.
– Suomessa eläköityy mielenterveyssyistä viisi nuorta joka päivä. Luku on hurja! Tilanne on hyvin huolestuttava. Koen sen niin myös kolmen nuoren pojan äitinä, vaikka omiini luotankin, Härmä sanoo.

Koira vie ulos,
värit toiseen maailmaan

Katja asuu pienessä asunnossaan kaksin koiransa kanssa. Koirasta on seuraa, ja sen kanssa Katja tekee pitkiä lenkkejä.
Hänen päiviensä toinen kiintopiste on taiteen tekeminen, tai kuten hän itse sanoo, ”värittäminen”. Abstrakteja monivärisiä kuvioita syntyy väriliiduilla jatkuvasti, töitä on asunnon seinillä kymmeniä.
Rakkautta Katja ei omien sanojensa mukaan osaa määritellä, mutta ystäviä hänellä oli kouluaikana vähän aikaa yksi, ja nyt on Hannele. Iiris Härmä toivoo antaneensa Katjalle tunteen, että hänellä on muitakin ihmisiä jotka välittävät hänestä.
– Dokumentaristina en voi olla kuvattavani elämässä ratkaisijan roolissa, olen sivusta seuraaja. Toivon kuitenkin, että elokuva rohkaisee häntä. Minuun Katjan herkkyys ja intensiivinen läsnäolo tekivät hyvin suuren vaikutuksen.

ELINA RAUNIO
KOTIMAADESKI

Hiljaisen talven lapsi on lainannut nimensä Timo Rautiaisen kappaleesta, jota Katja kuvauksien aikaan kuunteli usein. Sen kertosäkeessä sanotaan: ”Meri on nyt ilman rantaa, lapsi hiljaisen talven vaeltaa. Ainoastaan sade maan seuraa, kun äänettömyyteen katoaa.”

Hiljaisen talven lapsi

Iiris Härmän 21-minuuttinen dokumenttielokuva kertoo 23-vuotiaan eläkeläisen, Katja Vallon arjesta.
Elokuvan on kuvannut Visa Koiso-Kanttila, äänittänyt Janne Laine ja leikannut Tuula Mehtonen, joka palkitaan pian alkavilla DocPoint-festivaaleilla arvostetulla Apollo-palkinnolla ansioistaan suomalaisen dokumenttielokuvan hyväksi.
Hiljaisen talven lapsi on palkittu Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla parhaana elokuvana ammattilaisdokumenttien sarjassa.
Elokuva esitetään Helsingin DocPoint-festivaaleilla perjantaina 25.1. kello 19 ja lauantaina 26.1. kello 13 elokuvateatteri Andorrassa samassa näytöksessä Sattuman syyt -nimisen dokumentin kanssa.
Sunnuntaina 27.1. kello 23 Yle Teema lähettää uusintana Iiris Härmän edellisen elokuvan Omaa luokkaansa.

Artikkeli on osa lehteä 3/2013