Aatoksia: Luova kaaos on kirkon pelastus

1.2.13

Aatoksia

Luova kaaos on kirkon pelastus

Kirkon viestintäohjelman kannessa viittoilee virnuileva varhaisteini jääkiekkomaila kädessä. Hän selittää ilmeisen innostuneesti jotain hymyilevälle hiippalakkipäiselle piispalle. Kuvassa puhuttelevinta on se, että piispa on laskeutuneena pojan tasolle. Hän ei lähesty poikaviikaria asemastaan tietoisena hengellisenä johtajana, vaan ihmisten palvelijana.
   Viimeaikaista kirkollista keskustelua seuranneena – ja siihen itsekin osallistuneena – juuri tuon kuvan mukaista asennoitumista olen kaivannut esipaimeniltamme. Vuosien 2004–2010 kirkon viestintäohjelma oli nimeltään Vuoropuhelun kirkko. Kun jonkun keskustelijan avaukset tyrmätään murrosikäisinä, eikä suostuta avoimeen keskusteluun, ei aidosta vuoropuhelusta voida puhua.
   Kirkon viestintäohjelma 2004–2010 on mielenkiintoinen asiakirja. Se kertoo osuvasti, millaiseksi kirkollisen viestintä- ja keskustelukulttuurin olisi pitänyt muotoutua viime vuosikymmenen loppuun mennessä. Sen mukaan kirkon työntekijöiden olisi pitänyt omaksua vuoropuhelun kulttuuria ja vahvistaa sitä omalla henkilökohtaisella viestintäosaamisellaan. Lisäksi asiakirjassa kehotetaan ottamaan avoimesti ja rohkeasti kantaa asioihin.
   Kirkon viestintäkulttuuri on rikastunut viime vuosina hurjasti. Syynä siihen on sosiaalisen median tuoma murros ihmisten elämässä. Hengellinen elämä verkossa -hanke on kouluttanut verkkotyön osaajia kirkkoon jo sadoittain. Kirkon johdossakin on ymmärretty, että sosiaalisessa mediassa mukana olo on kirkolle elintärkeää. Harmi vain, että vain muutama kirkon ylimmän johdon ihminen on ottanut haasteen vastaan myös henkilökohtaisesti.
   Kirkossa on siis syntymässä viestinnällisesti hyvin erilaisten ihmisten ryhmät. On niitä, joiden mukaan kirkko julkisoikeudellisen yhteisön nimissä antaa julkilausumia, pitää huolta kirkkojärjestyksestä ja oikean opin noudattamisesta. Sitten on niitä, jotka vuoropuhelun hengessä elävät ihmisten keskellä kahviloissa ja tietoverkossa, uskovat enemmän hyvän kertomuksen voimaan kuin oppiin ja ovat valmiita keskustelemaan kirkon asemasta yhteiskunnassa ilman pelkoa ja puolustelua.
   Tämä viestintäkulttuurin kahtiajako näkyy myös käsityksestä kirkon tulevaisuudesta. Sosiaalisen median myötä Suomeen on rantautunut ajatus ”alhaalta kasvavasta kirkosta”. Sen edustajat ovat hylänneet oikeaoppisuuden vaatimuksen ja sen sijaan puhuvat ”oikein tekemisestä”.
   He eivät usko kirkon hierarkiaan, vaan luovaan kaaokseen, jossa kirkon uudistukset voivat lähteä miltä tasolta tahansa. He ovat hyväksyneet sen tosiasian, että vain tunne on totta.

MIKKO SALMI

Artikkeli on osa lehteä 4/2013