Aatoksia: Yritän oppia näkemään lähelle

27.2.13

Aatoksia

Yritän oppia näkemään lähelle

Perhe Tuomikoski aikoo leipoa pizzaa. Yhtä monta on neuvojaa kuin on pizzantekijääkin: ”Minun mielestäni siihen ei missään nimessä saa laittaa oliivia”. Toinen inhoaa sipulia. Kolmannen mielestä ”tonnikalaa täytyy olla runsaasti!”.
   Viimein kaikki aineet on hankittu ja on leipomisen aika. Käytännön työn toteuttajia ei löydy niin montaa kuin neuvojia (murrosikäiset) ja syöjiä (kaikki). Mutta mikäs sen terapeuttisempaa puuhaa kuin pizzapohjan pyörittäminen. Sitä värkkäillessä ajatukset lähtevät mukavasti harhailemaan milloin minnekin. Hoituuhan tämä näppärästi meiltä vanhemmiltakin.
   Yllätän itseni ruotimasta joitakin tyytymättömyyden aiheita, joita kuluneen viikon aikana on kertynyt mieltäni kuormittamaan. Nykyelämän lait huokuvat kovuutta ja itsekkyyttä. Täytyy pitää varansa, jottei pieni ihminen ruhjoudu tehokkuusvaatimusten rattaisiin – ei kotona eikä työelämän taistelukentillä.
   Ekaluokkalainen pilkkoo innoissaan sipulia. Lopulta hommasta ei tahdo tulla mitään: sipulinpalat jäävät liian suuriksi ja silmiä kirveltää. Vai oliko iskä työnjaossaan liian toiveikas? Taisi räpsähtää omille näpeille tämä homma… Pikkukokkeja saa rekrytoitua kohtalaisen helposti. Leivontavälineiden tiskaajia ei. Pitää purra hammasta ja viedä projektia eteenpäin – tätä hommaa ei nyt kireydellä ainakaan pilata…
   Viimein pizza on uunissa. Kohta väki haistaa tuoksun. Uteliaita päitä ilmaantuu keittiön kulmille tilannetta tiedustelemaan: Joko kohta syödään? Laitoittehan varmasti juuri niitä oikeita täytteitä? Minä en ainakaan syö yhtään herkkusieniviipaletta! Huolestuminen on hellyttävän kiivasta nyt, pizzan kypsyessä. Lopputulos ja voitonjako kiinnostaa.
   Niin mielellään kuin osallistaisimme kaikki perheenjäsenet kodin yhteisiin askareisiin, löytyy vapaamatkustajan luonteenpiirteitä melkeinpä kaikista meistä. Silti jokaisella on oma merkityksensä kodin yhteisen tunnelman luomisessa ja käytännön askareissa. Tavoitteena on, että kotityöt jakautuvat tasaisemmin ja jokainen tekee oman pienen osuutensa.
   Suurin tunne taitaa sittenkin olla kiitollisuus. Minulla on perhe ja kaikki sen rakkaat jäsenet, joiden toisinaan äänekäs tapa olla läsnä aivan tavallisessa arjessa on kuitenkin suurta lahjaa. Se vetää nöyräksi. Vaikka en olisi sitä ansainnut, saan yhtenä muiden joukossa olla mussuttamassa pizzaa kotikeittiön pöydän ääressä.
   Yritän olla katsomatta taikinantahmaisia leivontakippoja ja nauttia vaan. Ehtiihän sitä sitten joskus opettaa väen tiskaamaan välineet alta pois jo ennen makunautintoa. Projekti jatkuu…

PEKKA TUOMIKOSKI

Artikkeli on osa lehteä 8/2013