Katja Kiiskinen: Neljäs kerta toden sanoo

27.2.13

Neljäs kerta toden sanoo

Perheeni ei koskaan ole ollut kovin hengellinen tai uskonnollinen, mutta minut laitettiin alle kouluikäisenä seurakunnan päiväkerhoon. Se oli helppoa, sillä kerho oli maksuton ja suhteellisen lähellä kotiamme.
Seurakunnan kerhossa opin olemaan ja toimimaan muiden lasten kanssa. Leikimme, pelasimme pelejä ja askartelimme. Aina ennen kotiinlähtöä istuimme vielä kuuntelemaan raamatullisia kertomuksia ja mutustamaan rusinoita. Tuo yksityiskohta onkin jäänyt parhaiten mieleeni; jokainen lapsi sai pienen nyytillisen rusinoita, kun kuuntelimme kertomuksia. Se oli mukavaa.
Kun menin kouluun, seurakunnan kerho – ja samalla seurakunta – jäi pois elämästäni. Yritin minä kerran pikkuveljeni kanssa käydä pyhäkoulussa, mutta ensimmäinen kerta päättyi niin nolosti, etten tohtinut mennä sinne enää toiste…
Kävi nimittäin niin, että koska olimme uusia, minä – meistä kahdesta vanhempi – sain kunnian sytyttää kynttilän. Olin kauhuissani, mutten uskaltanut sanoa pyhäkoulun opettajalle, etten ole koskaan ennen sytyttänyt kynttilää. Siispä raapaisin tulitikun, kuten olin aikuisten nähnyt tekevän. Aluksi tikku ei millään meinannut syttyä. Kun se lopulta leimahti liekkiin, en saanut kynttilää syttymään.
Tulitikku paloi koko ajan lyhyemmäksi, ja liekki saavutti sormiani. Säikähdin kuumuutta ja tulitikku putosi pöydälle, kauniin valkoisen liinan päälle, polttaen siihen ikävän, mustan jäljen.
Opettaja lohdutti, ettei se haitannut, mutta minua nolotti niin kovasti, etten mennyt pyhäkouluun enää uudestaan.
Seuraava kosketukseni seurakuntaan – uskonnontunteja lukuun ottamatta – olikin sitten vasta rippikoulussa. Ajatus leiristä tuntemattomien ihmisten keskellä tuntui kamalalta, joten kävin päiväriparin. Siihenpä se sitten taas jäi.
Ihminen voi kasvaa takaisin seurakuntayhteyteen, vaikka olisi jo vieraantunut kirkosta ja sen toiminnasta. Tarvitaan vain sopiva kasvualusta, johon juurtua uudelleen.
Minäkin olen nyt aikuisena löytänyt tieni takaisin seurakunnan pariin. Työni puolesta tarkkailen seurakuntien tarjontaa, ja sitä kautta löysin viime syksynä itselleni mielekästä toimintaa. Päätin kokeilumielessä mennä mukaan, ja edelleen olen sillä tiellä. Ja se tie tuntuu vievän aina vain syvemmälle.

KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 7/2013