Lukunurkka: Jää sulattaa sydämen

13.2.13

Lukunurkka

Jää sulattaa sydämen

”Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan, tulee veneellä.”
   Kirjan alku lähtee soljumaan melkein kuin runomuodossa. Mieleen nousee jopa kansalliskirjailija Juhani Ahon kaunis kerronta. Kirjan kursiiviset kohdat ovat postimies Antonin.
   Kirja kertoo saaristoon saapuvasta nuoresta papista Petter Kummelista, hänen perheestään ja kirkkosaarta ympäröivien ihmisten elämästä Luodoilla jatkosodan jälkeisinä vuosina. Saarien muodostamalle paikkakunnalle voi saapua vain veneellä. Papin perhe on täynnä uskoa tulevaisuuteen. Pappilasta huokuu elämänmaku, ilo ja välittäminen.
   Neuvostoliitosta loikannut tohtori Gyllen tuo kertomukseen oman mukavan lisämausteensa. Kirjassa annetaan tilaa niin ihmisten erilaisuudelle kuin heidän kyvylleen kohdata toisia ihmisiä. Lundberg ei revittele sensaatioilla, kirja vie eteenpäin hienovireisesti ja konstailemattomasti.
   Kyläyhteisön ja saariston elämänmeno ja tunnelma on kuvattu niin mestarillisesti, että lopulta lukijasta tulee osa kyläyhteisöä. Sen aikaista aikaa, paikkaa ja olosuhteita on myös kuvattu uskottavasti, hienoviritteisesti ja kauniisti: ”Talvi pyyhkäisee yli Luotojen, kokoaa kinoksia, mutta lakaisee ne pois ennen kuin kukaan ehtii lapioida. Puhuri ulvoo talon nurkissa, ja matot ja ikkunaverhot lepattavat.”
Lundberg hallitsee ja tuntee aihealueensa. Kirjan voi antaa huoletta luettavaksi kenelle tahansa. Tekstissä on monia hienoja kuvauksia. Joissakin kohden niitä olisi mielestäni voinut hieman tiivistää. Se onkin ainoa miinus, jonka kirjalle tahdon antaa.
Kirjan kääntäjän valinta on osunut oikeaan. Suomentaja Leena Vallinsaari on osannut tuoda hyvin esille kirjan sävyt, värit ja kielen.

TARJA LAPPALAINEN

Artikkeli on osa lehteä 6/2013