Lukunurkka: Sukutalo rotkon reunalla

27.2.13

Lukunurkka

Sukutalo rotkon reunalla

”Ne tunsi avaruuden, puristi pieniä kiviä nyrkeissään, kuukiviä ja maanalaisen ne tiesi, myyrien luut joita ne kaivoi maasta. Maata ne kantoi harteilla kuin taivasta ja maan satuja ne epäili.”
   Vilja-Tuulia Huotarisen neljäs runokirja on täynnä nostalgiaa, lapsuudenmuistoja, elettyä elämää, tunteita ja tuntemuksia. Runot vievät keskelle elämänsykettä ja suvun historiaa. Sitä katsotaan tytön silmin.
Kaunis, levollinen ja herkkä kuvaavat runokirjaa. Rauhoittava, mieltä lämmittävä ja palkitseva kuvaavat puolestaan lukukokemusta. Runouomista muodostuva tarina hengittää ja luo lämpöä.
”He kömpivät piirongin alta ja vaatekomerosta, kenkäkaapista ja hattuhyllyltä, eno Laskuvarjohyppääjä ja suurkaupungin Eno ja muut enot, he putoavat savupiipusta, eno Viilinmaistaja ja eno Yö, eno Hirvenpää ja eno Ruusunpuna.”
   Lapsuus on suuri seikkailu nuorelle tytölle. Kaikkea tapahtuu ja sattuu, muistot syntyvät ja jäävät. Tarina seitsemästä veljeksestä, seitsemästä enosta, on silta menneestä tähän päivään, tähän hetkeen.
   Mitä kaikkea onkaan tapahtunut perheelle, miksi tyttö asuu enojen kanssa sukutalossa rotkon reunalla? Tarina on viisiuomainen, yhteen laskeutuva ja maaginen. Suku, ilot ja surut, elämän kokoiset haaveet saavat muodon ja sisältöä: ”Älä koskaan ajattele näitä tyhjinä vuosina. Älä ole näkymätön. Sano rakastavasi kun rakastettavaa on”.
   Vilja-Tuulia Huotarinen luo mielenmaisemia ja tunne-elämyksiä. Hän kuvaa herkästi ja tarkasti ihmisiä, tapahtumia, luontoa. Runous ei hypi silmille eikä runojen asettelu kirjan lehdillä ahdista mieltä.
   Tarina soljuu, sanat ja lauseet muodostavat kokonaisuuksia, harkittuja, hauraita ja kirpeitä. Tarina ei tyhjene hetkessä vaan se antaa tilaa hengittää, mietiskellä tuntemuksia, lukea ääneen ja kirjoittaa omaa historiaansa.
   Runo ei synny syyttä, se sisältää elämää, toiveita ja haaveita, kokemuksia ja muistoja: ”Kannoitte minua taskussa”.

JUHA VÄHÄKANGAS

Artikkeli on osa lehteä 8/2013