Pappi ja Lapin luonnon rajat

6.2.13

Pappi ja Lapin luonnon rajat

Jakob Fellmanista tuli Utsjoen ja Inarin kirkkoherra hänen ollessaan 24-vuotias. Hän sai viran, koska siihen ei ollut muita hakijoita. Utsjoen kaukainen sijainti ja ankara ilmanala pelottivat Fellmania, mutta hän oli nuori ja kunnianhimoinen. Niinpä hän syystalvella 1819 hyppäsi ahkioon ja aloitti pitkän matkansa kohti Suomen ylimmäistä seurakuntaa.

Vaikka Jakob Fellman oli kotoisin Rovaniemeltä, ei hän mieltänyt itseään lappilaiseksi. Ei hän sitä 1800-luvun alun Suomessa ollutkaan, sillä niin sanottu lapinraja kulki tuolloin pohjoisempana kuin nykyään. Lappi alkoi vasta Sodankylän pitäjästä.
   Niinpä Rovaniemellä varttunut Fellman koki Utsjoelle lähtiessään lähtevänsä täysin vieraaseen ympäristöön, outoon ja eksoottiseen maahan. Lapin maantieteellinen erilaisuus tuntureineen ja pitkine talvineen sai Fellmanin pitämään sitä jopa Suomesta täysin erillisenä. Kun hän kaksitoista vuotta kestäneen virkakautensa aikana vieraili esimerkiksi Oulussa, kirjoitti hän menevänsä Suomeen.
   Lappia pelkäsivät niin ikään Fellmanin ystävät, jotka uskoivat hänen hautautuvan lumihankiin tai jäätyvän pakkasessa. Viimeiseen asti poikansa pohjoiseen lähtöä vastusti Fellmanin äiti, joka oli varma poikaansa kohtaavasta nälkäkuolemasta kaukaisessa lapinmaassa. Kuva papin elämästä Utsjoella ei ollut kovin ruusuinen.

Kaukainen
ja kylmä Lappi

Eikä elämä siellä helppoa ollutkaan. Fellmanin saapuessa Inariin näytettiin hänelle papin asunto. Tätä asumusta tuore kirkkoherra suorastaan kauhistui. Se ei ollut muuta, kuin pieni huone kehnolla takalla varustettuna. ”Synkät ajatukset valtasivat mieleni”, totesi Fellman papinmökistä kirjoittaessaan.
   Inarista hän jatkoi matkaansa Utsjoelle, jossa varsinainen pappila sijaitsi. Pappila oli kyllä isompi kuin Inarin mökki, mutta se oli vielä kurjemmassa kunnossa. Talossa ei ollut asunut kukaan moneen vuoteen ja sen ikkunat olivat rikki.
   Pappilassakaan ei ollut kunnon uunia, ainoastaan takkoja. Rikkinäisistä ikkunoista ja takkojen piipuista oli lumi tuiskunnut sisälle. Seinät olivat niin harvat, että tuuli puhalsi jatkuvasti kynttilän liekin sammuksiin. Utsjoella ei edes kasvanut kunnon puuta, jolla pappilan olisi saanut lämmitettyä. Yöllä herätessään etelän kasvatti saattoi todeta juomavesiastiansa jäätyneen.
   Lapin luonto oli asettanut haasteen. Tuosta haasteesta Jakob Fellman päätti selvitä.

”Heitä ei koskaan
vaivaa vilu”

Eräänlaiseksi selviytymiseksi Fellmanin elämä Lapissa muodostuikin, ainakin hänen kirjoituksistaan päätellen. Hänen oli jatkuvasti pidettävä etäisyyttä Lapin luontoon. Hän ikään kuin korosti jatkuvasti, ettei kuulunut Lappiin.
   Vaikka Fellman omaksui saamelaisilta paljon, kuten heidän tapansa pukeutua, koetteli luonto häntä. Kirkkoherra kirjoittaa, että ollessaan paikallisten kanssa juuttuneena lumimyrskyyn tunturilla häntä paleli porovaatteissaan, mutta saamelaiset eivät tunteneet vilua. He pystyivät tyydyttämään janonsa lumella, mutta Fellmanin janon se sai vain yltymään.
   Jakob Fellmanin suhtautumistapa ei ole ajalleen epätavallinen. Kulttuurin ja luonnon erottaminen toisistaan oli erityisen tärkeää 1800-luvun teollistuvassa maailmassa. Niinpä valkoinen mies ei voinut koskaan olla osa luontoa, vaan hänen täytyi aina taistella luontoa vastaan ja mieluiten myös voittaa se. Luonto täytyi alistaa ihmisen käytettäväksi.
   Fellmankin halusi nähdä itsensä sivistyksen keihäänkärkenä, joka oli työntynyt villiin erämaahan. Sopeutuminen Utsjoen olosuhteisiin olikin häneltä tavallaan kiellettyä. Jos hän olisi elänyt sopusoinnussa luonnon kanssa, olisi hän ajan ajattelutavan mukaan taantunut sivistyneeltä tasolta villiksi.
   Suhde luontoon vaikutti tuohon aikaan ihmisen määrittelyyn. Tämä näkyy selvästi myös Fellmanin ajattelussa. Vaikka hän piti inarinsaamelaisia kirkon­opissa parempina kuin suomalaisia ja muutenkin esimerkillisinä, he eivät kuitenkaan voineet olla sivistyneitä. He saattoivat olla korkeintaan siveellisiä.

Mielikuvien
maatalous

Eräs tapa valjastaa luonto ihmisen käyttöön oli ottaa se maatalouden piiriin. Utsjoella ei kuitenkaan juuri harjoitettu maataloutta. Jakob Fellman ryhtyi kuitenkin viljelemään pinaattia ja nauriita. Näin hän yritti ottaa luonnon haltuunsa myös käytännössä ja valloittaa sen tuomalla alueelle alun perin kuulumattomia kasveja.
  Maataloudella oli tärkeä vaikutus mielikuvienkin tasolla. Kyrön kylä, joka nykyisin tunnetaan Ivalona, oli Fellmanin aikana pohjoisin suomalaisen uudisasutuksen keskittymä.
   Tuo kylä oli Fellmanille pala Suomea vieraassa lapinmaassa. Hän ihaili usein kylän maisemaa, joka aidattuine ohrapeltoineen ja suomalaiseen tyylin rakennettuine taloineen vei hänet hetkeksi kotiseudun maisemiin.
   Luonnon rooli näyttäytyi ruokapöydässäkin. Kyrön kylässä Fellman sai syödäkseen ruisleipää. Leipä tarkoitti sivistystä, koska se oli saatu maata viljelemällä. Raja sivistyksen ja villeyden välillä vedettiinkin usein juuri viljelyn perusteella. Maanviljeleminen tarkoitti luonnon alistamista ihmisen toimintaan, mutta myös luonnon järkevää käyttämistä.
   Aikalaiset eivät nähneet luonnon haltuunottoa sen alistamisena, vaan enemmänkin luonnon oikeanlaisena hoitamisena. Uskottiin, että luonto oli luotu ihmisen hoidettavaksi ja muokattavaksi.
   Myös Fellman erotti sivistyksen ja villin luonnon toisistaan juuri maanviljelyksen avulla. Niinpä Kyrön kylä ei ollut hänelle ainoastaan pala suomalaista maisemaa Lapin keskellä, vaan se oli myös pala sivistystä. Kyrön kylän ulkopuolella alkoi taas villi luonto ja erämaa.

”Inarinjärvellä
on hyvin hauskaa”

Aivan pelkkää ikuista taistelua luontoa vastaan ei Jakob Fellmanin elämä Lapissa kuitenkaan ollut. Kirkkoherra joutui matkustamaan laajan seurakuntansa sisällä paljon ja näillä matkoilla hän oppi näkemään myös Lapin kauniin puolen.
   Erityisesti häneen vetosivat tunturit ja iso Inarinjärvi. Tässä mielessä Fellman ei poikkea paljoa myöhempien aikojen lapinkävijöistä. Inarinjärvessä häneen vetosi erityisesti vanha saamelaisten pyhä paikka, Ukonkiven saari.
   Ukonkivellä oli muinoin palveltu saamelaisten ukkosen jumalaa, mikä kiinnosti Fellmania kovasti, kuten historia ja mytologia muutenkin. Ukonkiven-matkallaan joutui hän myös ukkosmyrskyyn Inarinjärvellä. Hän ihaili myrskyä suuresti ja piti sitä merkkinä Jumalan vaikutuksesta luomakunnassa.
   Ilmeisesti luonnon armoille joutuminen on ollut Fellmanille vapauttava kokemus. Joutuihan hän muulloin jatkuvasti erottamaan itsensä luonnosta ja nousemaan sen yläpuolelle.
   Myös tunturit kuvastivat Fellmanille luonnon voimaa ja mahtia. Ne olivat hänelle vastakohta tutusta metsämaisemasta, joten niissä kiehtoi varmasti eräänlainen vieraus ja eksotiikkakin. Tunturit tarjosivat niin ikään vapautta luonnon yläpuolelle nousemisen kahleista. Ne olivat perinteisesti luokiteltu joutomaaksi, jota ihmisen ei ollut mahdollista hyödyntää. Niinpä niitä sai pitää luvallisesti kauniina sellaisina kuin ne valmiiksi olivat.

”Kun odotin valkenemista,
tuli vain pimeämpää”

Lapin eläjää Jakob Fellmanista ei tullut. Oikeastaan hän ei antanut itsestään tulla sellaista, koska ei suostunut sopeutumaan luontoon tai saamelaiseen elämäntapaan. Hän ymmärsi saamelaisia ja puhui heidän puolestaan, muttei koskaan oppinut sopeutumaan kuten he.
   Luonto kohtelikin Fellmania rankasti. Neljäntenä talvenaan Lapissa hän putosi jäihin ja sairastui. Vaikka hän hiljalleen toipuikin fyysisestä sairaudesta, ei hän koskaan toipunut henkisesti.
   Fellman vaipui ”synkkämielisyyteen”, kuten hän asian itse määritteli. Kaamokset olivat hänelle yhä raskaampia ja Lapin yksinäisyys kävi alati ahdistavammaksi. Fellman onkin todennut vuoden 1823 olleen hänen viimeinen onnellinen vuotensa Lapissa.
   Fellman palveli Utsjoen kirkkoherrana kuitenkin vielä yhdeksän onnetonta vuotta. Vuonna 1832 Fellman lähti Utsjoelta, eikä enää palannut Lappiin. Tunturit jäivät, mutta Jakob Fellman oli poissa.

JUHO NIEMELÄ
Kirjoittaja on historian opiskelija, joka on tutkinut Jakob Fellmanin vaiheita.

Enää pappeja ei houkutella etuuksilla

Oulun yliopiston saamelaisen kulttuurin professori Veli-Pekka Lehtola kertoo kirjassaan Saamelaiset suomalaiset – kohtaamisia 1896–1953, että aikoinaan luterilainen kirkko houkutteli pappeja Lappiin lukemalla siellä suoritetut työvuodet hyväksi kaksinkertaisena. Saamen kielen osaamisesta sai lisäpalkkaa. Tästä huolimatta papeista oli jatkuva pula. Monet käyttivät tilannetta hyväksi ja toimivat Lapissa vain yhden kuusivuotiskauden ja hakivat sen jälkeen virkoja etelästä.
   Nykyisin Lappiin ei enää houkutella etuuksilla, vaikka sinne on edelleen hankala saada pappeja. Fellmanin aikaan syynä oli ankara luonto, mutta tänä päivänä kyseessä ovat useimmiten perhesyyt.
   – Etenkin pienempiin ja kauempana oleviin seurakuntiin ei ole helppo löytää pappeja, sillä heidän puolisoidensakin täytyisi löytää työtä, sanoo hiippakuntadekaani Niilo Pesonen Oulun hiippakunnan tuomiokapitulista.
   Monissa seurakunnissa vaihtuvuus on pientä, mutta sijaisia tarvitaan aika-ajoin esimerkiksi äitiyslomien ajaksi.
   – Sijaisten rekrytoiminen on haastavaa, sillä hakijoita ei ole paljon. Ilokseni olen huomannut, että maistereissa on paljon sellaisia, jotka ovat valmiita ennakkoluulottomasti lähtemään itselleen tuntemattomille seuduille, kertoo Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin notaari Outi Äärelä.
   Hän sanoo, että Lapissa kyllä käydään, mutta sinne ei välttämättä jäädä pidemmäksi aikaa.
   – Toisaalta, osa viihtyy siellä eläkeikään saakka. Monet heistä ovat myös kotoisin niiltä seuduilta.

KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 5/2013