------------------------------------------------------------

Pappi, joka saarnasi seurakunnan sekaisin

20.2.13

Sitten Jaakko Löytyn ja Tarvo Laakson nuoruusvuosien kukaan kirkollinen hahmo
ei liene saanut niin paljon huomiota, ylistystä ja tuomioita rock-piireistä kuin munkinkaapuun puettu taiteilija nimeltä Pappi.
Huutorappia, runonlausuntaa ja metallimusiikkia yhdistelevä artisti puhkeaa nyt puhumaan. Kyse on Papin ensimmäisestä haastattelusta seurakuntalehdelle.

Suomalaiset rock-mediat ovat eläneet jo kuukausitolkulla levottomuuden keskellä. Alan päälehtien, kuten Rumban ja Soundin, musiikkitoimittajat hämmensi viime lokakuussa Musiikki & Media -tapahtumassa esitelty video, jossa mustaan kaapuun puettu Pappi esitti rajun, huutorap-tyylisen musavideonsa.
Siitä lähtien alan lehdet ovat kyselleet, mikä ihme on Pappi, mistä hän tulee, ja ennen kaikkea, kuka hän on.
Hiippakunnan arvuuttelun lomassa musiikkivideoissa päähuomion varasti todella taitava, samalla syvällinen ja ilkikurinen tapa kirjoittaa tekstejä. Pappi on ikään kuin 30 vuotta nuortunut, keskiajan katolilaisuuteen ja metalliproge-musiikkiin kääntynyt Jaakko Löytty.
Erikoisen artistin salaisuudessa tärkeää roolia sanoitusten ja yllättävien sovitusten lisäksi näyttelee imago. Tyyliin kuuluva sakraalivaatetus ja kristinuskoon vahvasti ankkuroituneet tekstit eivät ole päälle liimattua imagoa, vaan taustalta löytyy ihan oikeasti syvällisesti ajatteleva ja kristinopin syvät vedet tunteva henkilö. Teologiaa on nimittäin opiskeltu ihan oikeastikin, elämän ohessa.
Kun tämän jutun toimittaja kuuli ensi kertaa Papin tuoretta levyä Syvyys, teki heti mieli ripittäytyä. Levyn sanoitukset käyvät iholle ja paljastavat ihmisyydestä hyvin oleellisia puolia, kirouksen tunteesta syvään siunaukseen. Ainakaan tämä Pappi ei ole etäinen saarnapöntössään pönöttävä virkamies, kuten kenties jotkut virkaveljistään ja -sisaristaan, vaan aidosti lihaa ja verta.
Mutta siirtykäämme Papin itsensä vastaanotolle, Suomen virallisen huutorap-pastorin sielunhoitoon.

Miksi piiloudut kaapuun ja salaat todellisen minäsi? Vai onko Papilla todellista minuutta?
Mutta eihän Pappi piiloudu kaapuun vaan pikemminkin paljastaa itsensä suoralta kädeltä! Sekä munkin kaapu että risti ovat symboleja, jotka kavaltavat heti, että kyseessä on uskonnollinen ihminen, ”rukoileva kädellinen”. Pappia ei voi narauttaa hengellisestä maailmankuvasta, koska tämä ulottuvuus on täysin ilmeinen. Toivon, että tällainen muotokeskeisyys raivaakin paradoksaalisesti tilaa itse sisällölle.

Olet noussut ilmiöksi rock-piireissä. Miten Pappi pystyy siihen paremmin kuin muut papit?
Pappi on toki huomioitu ilahduttavasti rock-lehdissä. Syykin lienee selvä. Käsitykseni mukaan varsin harvat papit huutavat hardcore-metallia tai lausuvat spoken word -runoutta apokalyptisten pörinöiden päälle. Pappi ei siis lähesty rock-piirejä pappina vaan artistina ja ennen kaikkea nelimiehisenä bändinä.

Pappi on siis enemmän kuin henkilö, oikeastaan bändi. Mutta tekstit taitavat tulla vain yhdestä kynästä? Ketkä filosofit ja mitkä teemat innostavat sinua kirjoittamaan?
Vanhat kunnon olemassaolon kysymykset ovat jatkuva inspiraation lähde. Siis hämmästys siitä, että jotain ylipäätään on olemassa ja tämän hämmästyksen herättämä hengellinen nälkä.
Kauneus ja kärsimys, rakkaus ja kuolema ovat myös vakioaiheita. Eksistentiaalinen pohjavire kumpuaa pitkälti Sören Kierkegaardin, Miguel de Unamunon ja Dostojevskin vaikutuksesta. Lisäksi uudempi, postmodernin filosofian kysymyksenasetteluja kommentoiva teologia kiinnostaa minua.

Kuulostaa huikealta. Oletko saanut kommentteja lyriikoista kollegoilta, tarkoitan siis pappeja?
Enpä oikeastaan. En tiedä, ovatko papit edes kuunnelleet Pappia. Kultaisella kahdeksankymmentäluvulla pelkkä afrikkalainen gospelmessu riitti herättämään lööppitason pahennusta, mutta nykyiset kirkonmiehet ovat näemmä sen verran sivistyneitä, etteivät vedä hernettä nenään turhanpäiten.

Laulat Haudan partaalla -tekstissä ”on Suomi sydämessäni”. Mitä tällä tarkoitat? Huolestuttaako nykyajan meininki ja mikä siinä?
Myönteisessä mielessä suomi sydämessäni tarkoittaa koko identiteettini ”kielellistä sydäntä”. Suomen kieli uskomattomassa rikkaudessaan on minulle rakas: se antaa itsensä niin runoon kuin rukoukseenkin.
Mutta kyllä Suomi sydämessäni ilmentää myös huolta. Väittäisin, että tietynlainen materialistinen maailmankuva on raivannut salakavalasti itsensä ”viralliseksi totuudeksi”. Nykyään se ei voi olla imeytymättä ”seinistä” osaksi suomalaisen ajatusmaailmaa. Jumalalle, sielulle ynnä muille vastaaville käsitteille ei ole sijaa sellaisessa maailmankuvassa. Pahimmassa tapauksessa seurauksena voi olla koventunut arvomaailma ja kilpailuyhteiskunta.

Levyä kuunnellessa ja kuvia katsellessa tuli jostain syystä mieleeni katolilaisuus. Mitä itse ajattelet katolilaisuudesta, paavista ja kumppaneista? Onko luterilaisuus kadottanut mystiikan, jota ortodokseilta ja katolilaisilta löytyy?
Olen luterilainen, mutta koen kyllä vahvasti vetoa katolilaisuuteen ja ortodoksisuuteen – sekä teologisista että esteettisistä syistä. Nämä kirkot ovat selkeämmin vastakulttuuria modernissa maailmassa. Ne edustavat kokonaista vaihtoehtoista tapaa tulkita ja nähdä maailma.
Toki myös luterilaisuuden sisältä löytyy mystiikkaa ja kulttuurista rikkautta. Ainakin itselleni kristinusko on ennen kaikkea tie, totuus ja elämä, ei vakuutuspaperi jossain kirjahyllyyn survotussa kansiossa.

Sinä ja te, bändisi, ette esiinny edes levynkansiteksteissä omilla nimillänne, vaan ”vanhimmistona”. Montako henkilöä vanhimmistoon kuuluu ja mitä haluaisit kertoa heistä?
Pappi-yhtyeeseen kuuluu lisäkseni veljeni ja kaksi hyvää ystävääni. Olemme tehneet yhdessä musiikkia erilaisissa kokoonpanoissa yli kymmenen vuotta ja olemme muutenkin paljon tekemisissä toistemme kanssa.
Levy on soitettu suurelta osin studiossa livenä ja sen takia sen energiataso pysyy niin korkeana ja tunnelma intensiivisenä. Yleisesti ottaen voi sanoa, että vaikka musiikkivideoilla on toistaiseksi näkynyt vain vokalisti, on Papissa kyse ennen kaikkea bändistä.

Teologimatrikkelista on selvitettävissä sen verran, että juuresi ovat Kainuussa. Onko sanankäyttö, kielellä leikkiminen ja taiteilu, peruja sieltä? Tunnistatko itsessäsi kainuulaista tai kalevalaista runonlaulajaa?
Epäilemättä kainuulainen mentaliteetti ja luontokuvasto heijastuvat teksteissäni. Muutenkin vanhempi suomalainen runous – esimerkiksi Sarkia ja Hellaakoski – on inspiroinut minua viime aikoina.
Pieni ihminen tarpoo äärettömän taivaan alla, rämpii suolla tai kapuaa vaaralle, eikä voi olla hämmästelemättä karun luonnon kauneutta, vaikka kengät jo hiertävät jaloissa. Ja kaikki tämä pakahduttava pyhän kokemus purkautuu sydämestä rukouksena, huutona taivaalle. Kyllähän Papissa jostain tällaisesta on kyse, epäilemättä.

Janne Könönen

Artikkeli on osa lehteä 7/2013