Pekka Helin: Kynsi kylmenee

6.2.13

Kynsi kylmenee

Seitsenvuotiaana älysin, että kuolo kohtaa minuakin. Opettaja Kinnunen laulatti Savolaisten maakuntalaulua, jossa kerrotaan kuinka kynnet kylmenivät. Muistan, kuinka illalla katselin keittiössä kynsiäni ja tajusin, että nekin kylmenevät vielä. Elämään tulisi jätti­stoppi.
   Huikea tietoisuus kesti vain hetken, sillä päätin lähteä liukumäkeen. Kerroin kuitenkin mäessä löydöstäni Jarmolle, mutta hänen tietoisuutensa ei näyttänyt olevan samalla tasolla kuin minun. Jarmo tyytyi sanomaan jotain typerää. Minäkin palailin lapsen elämän riemullisuuteen.
   Lapsuuden riemullisuus on tullut ja mennyt. Nykyään ajattelen kuolemaa joka päivä. Lasken siitä leikkiä, vaikka minua pelottaa. Mitä jos paha ei saakaan palkkaansa tuonpuoleisessa? Jos tuonpuoleinen onkin yhtä ikävä kuin tämänpuoleinen? Jos tuonpuoleinen onkin pelkkää haudassa makaamista?
   Minä en aio lotjottaa parin metrin syvyydessä multaa suussani. Minut haudataan pintamultiin sisareni ja äitini viereen tuhkauurnassa, sillä en voi sietää ajatusta maatuvasta ruumiistani.
   Jotkut uskovat, että kuolleet koisaavat hautausmaalla yötä päivää ennen viimeistä tuomiota. Ajatus isosta unesta harmittaa minua. Mieluummin menisin suoraa päätä taivaaseen tapaamaan vanhoja tuttuja ja Jumalaa.
   Olen lohduttautunut jälleennäkemisen toivolla. Olisi mukavaa, jos asiat olisivat hyvin, edes taivaassa.
   Kuoleman lailla minua säväyttää sana vainaja. Kaikesta kolkkoudestaan huolimatta vainaja on suomen kielen kaunein sana. Tietyllä tavalla viljeltynä sitä voi kuitenkin käyttää kylmien väreiden, jopa pelon synnyttämisen elementtinä.
   Jos kauhuelokuvassa kerrotaan pikkutytön nähneen vaeltavan vainajan, niin pistäähän se tujua suoneen. Jos hautausmaan väki, vainajat, näyttäytyvät eläville, niin onhan se hermoja jäytävää.
   Toisaalta sana on hyvin runollinen. P. Mustapää käyttää eräässä runossaan ilmaisua lapsivainaja kauniilla tavalla. Ja onhan minullakin äiti- ja sisko-vainaja.

PEKKA HELIN

Artikkeli on osa lehteä 5/2013