Piispat opiskelijoiden asialla

20.2.13

Viime viikolla kokoontunut piispankokous on miettinyt muiden asioidensa ohella, mitä muutoksia pappien koulutukseen olisi tehtävä, jotta se saataisiin vastaamaan paremmin kirkon nykyisiä tarpeita.
Vaikka minusta itsestäni ei oletettavasti koskaan tulekaan luterilaisen kirkon pappia, olen Itä-Suomen yliopistossa teologiaa opiskellessani törmännyt pohdintaan, millaisia kehitystarpeita pappien koulutuksessa on. Tätä pohdintaa on käyty sekä teologian opiskelijoiden että henkilökunnan kanssa.
Eräänä suurimmista ongelmista nähdään epäsopusuhta kirjatiedon ja käytännön työkokemuksen välissä. Opintojen loppupuolella on kahden kuukauden soveltaviin opintoihin kuuluva harjoittelujakso. Sen jälkeen meidän pitäisi olla valmiita 5–7 vuotta kirjoja luettuamme lähtemään työelämään.
Mitä tahansa alaa opiskelleille – muutamia koulutusaloja lukuun ottamatta käytäntö on yhteinen kaikille yliopistoaloille Joensuussa – harppaus on suuri ja vaikea. Mutta se on sitä erityisesti papeille, joiden tulisi työskennellä ihmisten kanssa. Varsinkaan, jos ei ole päässyt kesätöihin seurakuntaan omasta aktiivisuudestaan huolimatta, papin töiden teko voi olla todella haastavaa.
Helsingissä tilanne on vielä Joensuutakin huonompi, sillä siellä pappislinjalaisten harjoittelu seurakunnissa on vain kuukauden mittainen. Toinen kuukausi koostuu opetustuokioista koulussa tai rippikoulussa sekä sielunhoidon opinnoista, jotka Joensuussa ovat erillisen haun kautta suoritettavia.
Käytännössä Helsingissä on siis enemmän soveltavia opintoja kuin meillä, mutta niissä pääpaino on kirjallisessa ja pienryhmätyöskentelyssä oman oppilaitoksen sisällä.
Toimiminen aidossa työympäristössä jää hyvin vähäiseksi, sillä sielunhoidon opintoihin kun ei Helsingissä Joensuun tapaan kuulu harjoittelujaksoa.
Piispainkokouksen suunnitelmat papin koulutuspolun uudistamisesta ovat tervetulleita. Opintoihin on tulossa lisää käytännönläheisyyttä ja yhteyttä seurakuntiin, jolloin työelämään siirtyminen on huomattavasti helpompaa.

EIJA NUUTINEN

Artikkeli on osa lehteä 7/2013