Hartaita sanoja ja nokipannukahvit Tyrnävän metsäkirkossa

17.4.13

Hartaita sanoja ja nokipannukahvit
Tyrnävän metsäkirkossa

Lumiselle metsäautotielle lähelle Markkuun siltaa on kannettu kuusi penkkiä.
Joka penkillä odottaa virsikirjoja. Mäntyyn on kiinnitetty pitkistä koivuhaloista sommiteltu risti.
Pieni nuotio on jo sytytettynä, kun ensimmäiset seurakuntalaiset alkavat saapua Tyrnävän metsäkirkkoon.
   – Mitäpä sitä teille?
   – No, kevättä odotellessa.
   Vaihdetaan kuulumisia, muistellaan takavuosien metsäkirkkotapahtumien kelejä. Joskus on satanut niin, että virsikirjat ovat kastuneet. Joku muistaa, että toisinaan metsä on näihin aikoihin ollut jo lumeton.
   Markkuun kyläyhdistyksen järjestämä hartaustilaisuus aloitetaan virrenveisuulla. Säestystä ei ole, mutta onpahan kanttori Heikki Lumiahon komea ääni laulua johdattelemassa.
   Tyrnävän seurakunnan kappalainen Outi Pohjanen aloittaa hartaustilaisuuden kertomalla hiihtoretkestään ja siitä, kuinka metsä voi olla pyhän kohtaamisen paikka.
   Pohjanen muistelee myös taannoista rippileiriä metsän siimeksessä sijainneessa leirikeskuksessa.
   Hiihtolomaviikolla pidetyllä leirillä oli käyty rippikoulunuorten kanssa vaeltamassa. Upottavalla hangella oli varusteina lumikengät.
   – Osalle sattui hankalat kengät, niinpä kuljetimme ylimääräisiä kenkiä pulkassa.
   Kolme lumikenkää havaittiin kyydistä pudonneiksi. Niinpä Pohjanen päätti palata seuraavana päivänä hakemaan kadonneet kengät metsästä. Kaksi löytyi helposti, kolmas etsitytti.
    – Samalla kun siinä hiihtelin, päätin päivittää asiat yläkerran kanssa ja aloin rukoilla.
   Matka jatkui, kunnes eteen tuli risteys.
   – Järki sanoi, että kannattaa lähteä vain reitille, jota edellispäivänä kuljettiin. Kummasti vain oli sellainen olo, että on mentävä sitä haaraa, jota emme edes kulkeneet.
   – Mennään sitten, sanoin Jumalalle. Pienen matkan kuljettuani näin kolmannen lumikengän autotien laidalla, hankeen pystyyn nostettuna.
   – Ehkä tämä tarina ei vakuuta juuri sinua Jumalan olemassaolosta. On asioita, joista meidän pitää vakuuttua itse. Eihän Tuomaskaan uskonut, kun muut opetuslapset kertoivat Jeesuksen ylösnousemuksesta.
   – Minulle Tuomaksen epäusko kertoo ihmiselle luonteenomaisesta asiasta: meidän on vaikea uskoa, ellemme itse saa todistusta.
   Pohjanen muistuttaa siitä, että Jumalan armo on lahja kuten lumikengät upottavalla hangella:
    – Elämä kantaa eri tavalla, kun meillä on tällainen tuki.
   Rukousten ja päätösvirren jälkeen kyläyhdistyksen väki kutsuu nokipannukahveille.
   – Tänne tulee erilaista väkeä kuin kirkon seinien sisään. Ehkä polulle ei kompastu niin helposti kuin kirkon kynnykseen, mietti toista kertaa metsäkirkkoon osallistunut kappalainen.

MINNA KOLISTAJA

Artikkeli on osa lehteä 15/2013