Orpous jätti jälkensä

9.4.13

Orpous jätti jälkensä

Pirjo Hanskin lapsuus oli täynnä pelkoa: Isä oli väkivaltainen ja äiti menehtyi sairauteen jättäen tyttärensä kaipaamaan syliä. Myös aikuisuuden avioerot ja taloudelliset vaikeudet jättivät arvet. Silti Pirjo Hanski ei ole antanut periksi, vaan usko hyvyyteen ja Jumalan hoitavaan armoon on tallella.

Oulun diakonissalaitoksen huoneessa numero 10 pieni tyttö napittaa äitiään silmiin. Kuolinvuoteellaan äiti henkäisee hiljaa sanat, jotka piirtyvät syvälle pieneen sieluun.
   – Pirjo, älä koskaan päästä Jeesuksen kädestä irti…
   Pian emo häviää uuvuttavan, kaksi vuotta kestäneen taistelunsa syöpää vastaan. Kahdeksanvuotiaan tytön oma kamppailu on vasta alkamassa.

Vaikeat
kotiolot

Aikuistuttuaan helsinkiläistynyt, viiden lapsen äiti ja kuuden lapsenlapsen mummo Pirjo Hanski palaa tarinansa alkuun.
   Äiti, 40-vuotias oululainen uskovainen vanhapiika, tutustui tulevaan mieheensä kirjeenvaihtopalstan välityksellä.
   Rakkaus alkoi etäsuhteena, ja etelässä asuva, eronnut kahden lapsen isä muutti Ouluun vasta Pirjon synnyttyä.
   – Isällä oli jo tänne tullessaan mukanaan toinen nainen.
   Isän petollisuus ja äidin hyväuskoisuus puistattavat ja surettavat Pirjoa vieläkin.
   – Äiti sai tietää isän puuhista, mutta ei halunnut uskoa niitä todeksi.
   Koko avioliiton ajan perheen isä petti ja pieksi vaimoaan. Kun isä tuli viikonloppuisin humalassa kotiin äiti, Pirjo ja kaksi vuotta nuorempi pikkuveli juoksivat karkuun.
   Piina päättyi äidin sairastuttua syöpään. Pirjo muutti äidin läheisen ystävän, kummitäti Esterin luokse.
   – Nämä kaksi vanhaapiikaa olivat asuneet yhdessä ennen äidin avioitumista.
    Äiti vietti kaksi viimeistä elinvuottaan diakonissalaitoksella, ja kävi aina viikonloppulomalla lapsia katsomassa. Pikkuveli jäi asumaan isän hoteisiin.
    – Se oli hänelle traagista, monet kerrat hain Pekan isän luota meille turvaan, Pirjo huokaa.

Suljettu
suru

– Äidin kuoleman jälkeen lapsuuteni kummitädin luona oli kyllä turvallista, sain kodin suojaa, ruuan ja vaatteet. Mutta syliä minulla ei koskaan ollut.
   Lapseton kasvattiäiti kuului les­tadiolaiseen Rauhan Sana -herätysliikkeeseen, ja hän otti tytön usein mukaansa seuroihin.
   Koska äiti oli kuulunut Pelastusarmeijaan, usko on aina ollut luonnollinen osa Pirjon elämää.
   – Olin hirveän kiitollinen kummitädin hoivasta, mutta opin liian kiltiksi. Kaikessa piti totella, enkä koskaan sanonut vastaan. Vaikka tuntui kuinka pahalta, sitä ei vaan voinut sanoa ääneen.
    Pahimmin Pirjon yksinäisyys jäyti äidin kuoleman jälkeen. Ei ollut ketään, jonka kanssa puhua, jonka kanssa olisi saanut käsitellä asiaa. Itkut piti itkeä yksin.
   – On vieläkin aivan kamala ajatella, että joku lapsi joutuu kokemaan tällaista, hän muistelee.
   Äidin kuolemasta selviäminen oli Pirjolle pitkä ja vaikea prosessi.
   Kipeät tunteet nousevat edelleenkin pintaan. Näin tapahtui muun muassa viime kesänä Teuvo Pakkalan koulun oppilaiden luokkakokouksessa.
   Siellä Pirjo avasi muille ahdistustaan mennä kouluun sinä aamuna, kun äidin kuolinilmoitus oli Kalevassa.
   – Aamunavauksessa opettaja tarkoitti varmaan hyvää kertoessaan, että erään oppilaan äidin menehtymisestä kerrottiin lehdessä. Muistan kuitenkin, kuinka itse aloin itkeä ja juoksin järkyttyneenä ulos luokkahuoneesta.

Aikuisuuden
arvet

Pirjo solmi ensimmäisen avioliittonsa vain 17-vuotiaana.
    – Halusin pois kummitädin luota, ja samalla hain turvaa ja rakkautta, oman elämän hallintaa.
   Vuosien saatossa Pirjolle syntyi viisi lasta.
   – Tahdoin ja sain suurperheen. Halusin tehdä kaiken toisin kuin olin itse kokenut. Halusin että omilla lapsillani on sisaruksia.
   Äidin kuolema ja isän alkoholiongelma sekä väkivaltaisuus jättivät kuitenkin sisäiset haavat, joiden hintaa Pirjo kertoo maksaneensa pitkälle aikuisikään.
   On tullut avioeroja ja taloudellisia ongelmia.
    – Olen kohdannut paljon vaikeuksia, mutta puolestani on myös rukoiltu paljon.
   Kun useampi suhde on ajautunut karille, Pirjo on joutunut vakavissaan miettimään, mistä vaikeudet juontavat.
   – Paljon johtuu varmaan siitä, että olen itse jäänyt aikoinaan rakkautta paitsi, ja olen etsinyt sitä hinnalla millä hyvänsä. Samalla olen etsinyt hyväksytyksi tulemista tämmöisenään.
    – Olen tehnyt paljon vääriä valintoja, ja sen myötä unelmat rakkaudesta ovat karisseet. Jos vielä löydän miehen, hänen pitää olla uskovainen ja turvallinen.

Padot
murtuvat

Aikuisikään saakka Pirjo kantoi sydämessään surua ja katkeruutta isäänsä kohtaan.
   – Näin pitkään samaa painajaista lähes joka yö. Unessa etsin äitiäni diakonissalaitokselta. Kun löydän hänet, ihmettelen, miksi kukaan ei ollut kertonut, että äiti on täällä.
   Painajaiset loppuivat, kun Pirjo tuli uskoon vuonna 1998.
   – Jumalan rakkauden avulla pystyin kohtaamaan itsessäni olevan vihan ja katkeruuden isääni kohtaan. Sain antaa anteeksi.
   Pirjo muistelee, kuinka hänen eteensä piirtyi kuva Jeesuksesta ristillä, ja siitä kuinka toiset pilkkasivat häntä. Kristuksen sanat ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät” avasivat sydämen lukot, ja Pirjo pystyi tekemään sovinnon 13 vuotta aiemmin kuolleen isänsä muiston kanssa.
   – Kun isä aikoinaan haudattiin samaan hautaan äitini kanssa, itkin ja mietin, miksi hänet pannaan sinnekin kiusaamaan äitiä.
   – Nyt pystyn ymmärtämään myös isäni vaikeaa elämää. Hän oli yksinäisen äidin avioton lapsi, joita siihen aikaan hävettiin. Ei hän osannut eikä kyennyt parempaan.

Anteeksianto
muuttaa

Pirjo työsti lapsuutensa kipeitä tunteita muun muassa lähihoitajaopintojensa aikana. Hän kirjoitti omista kokemuksistaan opinnäytetyössään, joka liittyi lapsen traumatisoitumiseen.
   – Se ei ollut helppoa, mutta auttoi eteenpäin. Omien virheideni ja armon kokemisen kautta olen oppinut, etten pysty enkä saa tuomita ketään. Jokainen meistä tekee virheitä, toiset isompia, toiset pienempiä. Jos katuu virheitään, niin eihän siinä voi muuta kuin hyväksyä ja antaa anteeksi.
   Isä meidän -rukous on vahvistanut Pirjon käsitystä anteeksiannon tärkeydestä.
   – Jos emme anna anteeksi, ei Jumalakaan voi antaa meille anteeksi. Sen opetuksen sain isäni kohdalla. Ei kukaan tahallaan ole paha kenellekään.
    Pirjo kertoo eläneensä todeksi sen, että Jumala voi antaa uuden mahdollisuuden. Pyhän Hengen kautta vaikuttava rakkaus ja armo todellakin hoitavat ja parantavat.

Paluu huoneeseen
numero 10

Pirjo Hanski muistaa päivän, jolloin äiti viimeistä kertaa huiskutti diakonissalaitoksen viidennen kerroksen ikkunasta, huoneesta numero 10, hänelle hyvästiksi.
   – Viime kesänä menin ystäväni kanssa katsomaan hänen tuttavaansa diakonissalaitokselle. En ollut käynyt rakennuksessa yli 40 vuoteen.
   – Ajattelin odottaa kahviossa, mutta kun astuimme sisään, tuli tunne, että halusin lähteä mukaan. Ystäväni painoi hissin viidenteen kerrokseen, vaikka hänen tuttavansa piti olla kolmannessa kerroksessa. Ihmettelin sitä.
    Potilas löytyi kuin löytyikin viidennestä kerroksesta, huoneesta numero 10!
   Pirjo liikuttuu vieläkin muistellessaan asiaa.
   – Sain mennä samaan huoneeseen, istua samalla ikkunalaudalla, käydä saman sängyn vieressä, jossa äitini jätti hyvästit.
   Se oli uskomatonta. Vaikka pieniä muutoksia oli tehty, huone näytti yhä samalta, Pirjo muistelee.
   – Tunteet nousivat pintaan. Ymmärsin, että olen koko elämäni jatkanut rakkauden etsimistä. Kun olimme siellä, kaksi poikaani soitti minulle. Sain kertoa heille, missä olin ja mitä koin.
   – Uskon, että se oli tarpeen heille. Toinen heistä puki sanoiksi sen, mitä itsekin ajattelin: Tämä olisi varmasti jokin käännekohta elämässäni.
   Maaginen luku 10 toistui Pirjon elämässä ennen joulua, kun hän Helsingissä meni olkapääleikkaukseen.
   – Leikkauksen jälkeen minut siirrettiin viidenteen kerrokseen, huoneeseen numero kymmenen!
   Pirjo kertoo kokeneensa Jumalan rauhoittavan puheen sydämellään. Se sanoi: ”Pirjo, et ole yksin, minä olen sinun kanssasi. En halua parantaa vain kättäsi vaan sinut kokonaan, sisintäsi myöten.”
   Pirjo iloitsee, että on koettelevien ja raskaiden vuosien jälkeen löytänyt uudelleen seurakuntayhteyden.
   – Jumala on ottanut minulta pelon pois, ja lähettänyt enkelinsä auttamaan minua – juuri oikeaan aikaan.

MARJA BLOMSTER

Artikkeli on osa lehteä 14/2013