Pääkirjoitus: Kirkonpenkissä kaipaa osallisena oloa

3.4.13

Pääkirjoitus

Kirkonpenkissä kaipaa osallisena oloa

umalan sanaa. Voimia arkeen. Uskovien yhteyttä. Rauhoittumista. Tuttuja virsiä. Läheisyyttä. Uskon vahvistusta. Hyvää saarnaa. Muun muassa tätä kaikkea suomalainen tutkimusten mukaan odottaa jumalanpalvelukselta.
   Yhä useampi seurakuntalainen kaipaa myös kokemusta siitä, että saa olla osallisena. Pelkkä penkissä kuulijana istuminen ei tunnu riittävältä.
   Uusia, osallistavia toimintatapoja jumalanpalveluselämään haetaan Kirkkohallituksen pari vuotta sitten aloittamassa hankkeessa. Mukana on 42 seurakuntaa, yhtenä niistä Kempele.
   Kempeleen kokemuksista muistion kirjoittaneen kirkkoherra Pekka Rehumäen mukaan suurin este jumalanpalveluksen kehittämiselle on vuosisatojen perintein sementoitu työmuotoajattelu.
   Diakonia-, kasvatus- ja lähetystyöntekijöiden sekä seurakunnan maallikkojäsenten mukaantulo merkitsee isoa muutosta seurakunnan työkulttuurissa, työn suunnittelussa, organisoinnissa ja johtamisessa.
   Kempeleessä jumalanpalvelukseen on tuotu uusia elementtejä seurakuntalaisten tuntoja kuulostellen. Silti ”huutoäänestyksiin” ei ole lähdetty. Esimerkiksi tervehdyskättely ennen ja jälkeen jumalanpalveluksen sai hyvän vastaanoton. Sen sijaan ristikulkueen mukaantuloon ei aluksi suhtauduttu yhtä varauksettoman myönteisesti.
   Tavallisena sunnuntaina jumalanpalveluksessa monen seurakunnan sanankuulijat lasketaan muutamissa kymmenissä.
   Jumalanpalvelusten ”asiakkaiden” toiveita on varmaan ihan viisasta kuunnella, jos halutaan, että sana kirkossa koettuna yhä tavoittaa. Keitähän näillä penkeillä istuu tulevina vuosina? Tämä käväisi itsellä mielessä viimeksi pienen satakuntalaisen seurakunnan kirkonmenoissa. Kyseessä oli sentään jouluaamu, eikä penkeissä istujia ollut lisäkseni kuin alle 40.
   Kempeleestä kuuluu kuitenkin hyviä uutisia: pyrkimykset jumalanpalveluselämän uudistamiseen ovat näkyneet kävijämäärissä. Kun päiväjumalanpalveluksessa vuonna 2005 kävi noin 7500 ihmistä, viime vuonna se oli jo yli 11 000.

MINNA KOLISTAJA

Artikkeli on osa lehteä 13/2013