Raili Keränen-Pantsun visio tulevaisuuden uskontotunneista

17.4.13

Raili Keränen-Pantsun visio tulevaisuuden uskontotunneista:

Areena kokemiselle ja keskustelulle

Kirkkoon kuuluu yhä harvempi suomalainen, mutta evankelis-luterilaisen uskonnon opetukseen osallistuu yhä liki 92 prosenttia ikäluokasta. Vaikka epäilyksiä opetuksen tunnustuksellisuudesta yhä on, opetuksen koetaan antavan ymmärrystä omaan kulttuuriin.

Järvenpäässä toimivan Seurakuntaopiston sisällä toimii Uskonnonpedagoginen instituutti (UPI). Se tarjoaa täydennyskoulutusta uskontoa opettaville ja kouluttaa myös luokanopettajiksi valmistuvia.
   Raili Keränen-Pantsu työskentelee instituutissa lehtorina. Pudasjärveltä kotoisin oleva Keränen-Pantsu valmistui Oulun yliopistosta luokanopettajaksi ja hänellä on myös uskonnon opettajan pätevyys. Opetuskokemusta koulusta on viideltä vuodelta.
   Uskonnonopetus mielletään usein laadukkaammaksi kuin elämänkatsomustiedon opetus. Materiaalien osalta tämä pitää Keränen-Pantsun mukaan paikkansa.
   – Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että opettaja tekee itse paljon materiaalia. Hän myös joutuu miettimään opetuksen menetelmiä, sillä samalla tunnilla voi olla ensimmäisen ja kuudennenkin luokan oppilaita.

Missä kulkee
tunnustuksellisuuden raja?

Nykyisin Keränen-Pantsu pitää työkseen täydennyskoulutuksia opettajille.
   – Uskonnonopetuksen ja uskonnon harjoittamisen rajanvetoon liittyviä kysymyksiä tulee paljon. Moni on esimerkiksi kysynyt, saako tunnilla opettaa virsiä.
   Uskonnon opettaminen koetaan vaikeaksi juuri tämän rajanvedon haasteellisuuden takia. Keränen-Pantsu painottaa, että opetuksen pohjana on kuitenkin aina opetussuunnitelma.
   – Kristilliseen perinteeseen kuuluvat virret ovat sallittuja, kunhan niiden käyttö on pedagogisesti perusteltua.
   Sama toimii myös toisin päin. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvat suhtautuvat torjuvasti teatteriin ja draamaan. Niiden käyttö ei ole välttämättä este, kun opetusta ja sen tarkoitusta avataan vanhemmille.
   – Uskonnontunneilla myös draaman käyttö sopii, kun sen osaa perustella, hän vakuuttaa.
   Kasvatus tapahtuu kuitenkin aina yhteistyössä ja vanhempien arvopohja huomioidaan opetuksen suunnittelussa.

Vanhemmilla on usein
vanhentunutta tietoa

Vaikka uskontotunneille osallistuu valtaosa lapsista, monilla vanhemmilla voi olla kokemuksia opetuksesta, joka on ollut enemmänkin ulkoa tankkausta.
   – Kyse ei ole tunnustuksellisesta kirkon kasteopetuksesta, eikä tunneilla opeteta luterilaiseksi, Keränen-Pantsu tiivistää opetussuunnitelman hengen.
   Uskontotunnit tarjoavat hänen näkemyksensä mukaan oppilaille kulttuurillista sivistystä ja uskonnollisten symbolien ja ilmiöiden lukutaitoa.
   – Lapsien on hyvä ymmärtää, että esimerkiksi monien pop-kappaleiden sanoitukset viittaavat Raamattuun.
   Keränen-Pantsu vinkkaakin, että kouluissa kannattaisi selventää uskonnon opetuksen sisältöjä esimerkiksi vanhempainilloissa. Sillä vältettäisiin monta väärinkäsitystä.
   Työnsä kautta Keränen-Pantsu on huomannut, että opettajan oma vahva vakaumus ei välttämättä ole paras lähtökohta opetukselle.
   Monilla lasten vanhemmilla on kokemuksia opettajista, joilla on vahva uskonnollinen vakaumus, joka on näkynyt vahvasti opetuksessa. Nykyisin tilanne on toinen, eikä ketään ole tarkoitus käännyttää.
– Uskonto on oppiaine muiden joukossa.

Tunteet ja aistit
avuksi oppimiseen

Raili Keränen-Pantsu on yksi uskonnon opetussuunnitelmaa parasta aikaa laativan ryhmän jäsenistä. Keränen-Pantsu haluaisi kehittää uskonnonopetusta yhä enemmän elämykselliseen ja toiminnalliseen suuntaan.
   – Huomioimalla osalla oppilaista olevat erityistarpeet palvellaan paremmin kaikkia lapsia, hän perustelee.
   Käytännössä tämä tarkoittaisi tunteiden ja aistien hyödyntämistä.
   – Samalla kokonaisvaltainen ihmiskäsitys pääsisi paremmin esiin, eikä opetus olisi pelkkää tietojen tankkaamista, vaan kokemista ja osallistuvaa oppimista.
   Olennaista on asioiden perustelu ja ajattelun kehittäminen. Yksi ulottuvuus opetuksen suuntaamisessa elämyksellisempään suuntaan on se, että se mahdollistaisi paremmin elämänhallinnan taitojen harjoittelun.
   – Jokainen meistä kohtaa menetyksiä ja surua elämässään. Lapset ja nuoret tarvitsevat keinoja kohdata ne. Tunteiden käsittelemättä jättäminen voi johtaa äärimmillään väkivaltaan, Keränen-Pantsu toteaa.
   – Jos uskontotunneilla annetaan valmiuksia pohtia olemassaoloon liittyviä kysymyksiä ja harjoitellaan vuorovaikutustaitoja, sillä on suora vaikutus yhteiskuntaan, hän jatkaa.

Kriittisyys
on luonnollista

Kaikille oppilaille yhteistä, uskontokunnasta riippumatonta uskontotiedon oppituntia kannattavat perustelevat näkemystään usein sillä, että se mahdollistaa vapaan keskustelun ja kulttuurien vuorovaikutuksen. Keränen-Pantsun mielestä erilliset oppitunnit eivät vie sitä pois.
   – Aidointa kulttuurien kohtaamista tapahtuu vapaa-ajalla. Esimerkiksi välitunnit ja luokan sisällä vallitseva yhteishenki ovat sen kannalta paljon oleellisempia.
   Erilliset uskontotunnit voivat hänen näkemyksensä mukaan tukea oppilaita heidän kriittisen ajattelunsa kehittymisessä.
   – Lapsille ja nuorille on tärkeää, että he voivat jollain tunnilla olla vapaasti myös kriittisiä omaa uskontoaan kohtaan. Monenlaisista taustoista tulevien kanssa ajautuu helposti puolustamaan omaa uskontoaan eikä aitoa keskustelua välttämättä synny.
   Olennaisimpana tekijänä Keränen-Pantsu näkee oppituntien sisällöt ja monipuolisten opetusmenetelmien käytön.
   – Uskontotunneilla pitäisi olla ennen kaikkea mukavaa, niin oppilailla kuin opettajillakin. Ei tätä työtä pidä tehdä liian ryppyotsaisesti, hän naurahtaa.

ELSI SALOVAARA

Lukijoiden ajatuksia uskonnon opetuksesta

Oulun lyseossa ylempien luokkien uskonnonopettaja oli Lahja Järvinen, ”Rebekka”. Opetus oli enemmän kirkkohistorian kuin uskonnon opetusta, mutta käytiinhän toki kaikki uskonnotkin läpi ja tarkkaan punakynällä kirjan kohtia alleviivaten. Rebekka oli ankara, häntä sanottiinkin vararehtoriksi. Uskonto oli lyseossa tärkein aine tai ainakin toiseksi tärkein.
   Kristinuskoa ei opetettu eikä tuputettu, mutta aamuhartaus taisi olla kyllä joka aamu.
Ei opetuksesta kovinkaan paljon aineksia elämän varrelle ollut tarjota, mutta partiossa opin jo kouluaikana pitämään hartauksia vartiokokouksissa.
Mies, 66 v

Tärkeintä kaikkien aineiden opettajissa on persoona, jolla saa innostettua oppilaat mukaan. Pari opettajaa jäi mieleen. Huonoin oli syvästi uskonnollinen nainen (joka olisi varmasti halunnut olla pappi, mutta silloin eivät naiset vielä papeiksi päässeet), hän lähinnä julisti opetuksen sijaan. Lukiossa uskonnon opettaja veti myös psykologian ja filosofian kursseja. Meillä oli paljon hyviä keskusteluita. Lukiolaisilla oli jo runsaasti omia mielipiteitä, ja joskus opettaja joutui toteamaan, että juuri siksihän kyse on uskosta, kun kaikkea ei tiedetä.
Mies, 38 v

Minulla jäivät mieleen uskonnonkirjat, ja erityisesti niiden kuvitukset. Nuo kuvat värittivät pitkään käsityksiäni – ei vain Raamatun tapahtumista, mutta myös uskosta: minkä tuntuista ja oloista se on. Valitettavasti kuvat olivat usein aika rajuja lapsen mielelle.
Nainen, 52 v

Uskonnon opettaminen voisi toimia parhaiten ihmisläheisten tarinahetkien avulla, kalvosulkeiset eivät mielestäni toimi. Uskonnossahan on kyse paitsi tiedosta oikeasta ja väärästä, myös tunteista ja ihmisen ja Jumalan välisestä, todeksi koettavasta persoonallisesta suhteesta. Itse muistan uskonnosta lapsuudessa veisatut virret, esim. Vieraalla maalla kaukana, jota laulaessa aina piti salaa vähän itkeä pirauttaa, kun ne noin julmasti tappoivat Jeesuksen.
Nainen, 51 v

Uskontotunnit olivat ulkoa opettelua, käskyjen selityksistä lähtien. Minä innokkaana viittasin kolmannen käskyn selitykseen ja aloitin: ”Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaaa, niin ettemme… en muista enempää”, sanoin opettajalle. Opettaja totesi: Et ole taaskaan lukenut uskonnon läksyjä!
Nainen, 47 v

Artikkeli on osa lehteä 15/2013