Sana ensin, sitten sävelet

17.4.13

Sana ensin, sitten sävelet

Kanttorin työssä tärkeintä ei ole oma soittaminen ja laulaminen vaan työn hengellinen luonne, kiiminkiläinen Tuomo Nikkola kertoo tinkimättömän periaatteensa.

Ollakseen niin vaatimaton mies, kiiminkiläisellä Tuomo Nikkolalla on monta titteliä. Hän on kanttoriurkuri, kirkkomusiikin lehtori, musiikin ja yksinlaulun opettaja, säveltäjä sekä diplomilaulaja.
   Nämä tiedot löytyvät, kun googlaa tietoja hänestä. Internet jättää kuitenkin kertomatta paljon pohjoissuomalaisesta kirkkomusiikin tärkeästä, laajasti arvostetusta vaikuttajasta, joka jäi työstään eläkkeelle kolmisen vuotta sitten.
   Nikkolan merkitystä kirkkomusiikille voi lähteä hahmottamaan vaikkapa näin: hän oli kirkkomusiikin opettajana kaksikymmentä vuotta Oulun konservatoriossa.
   Kahden vuosikymmenen aikana Nikkolan oppilaana ehtivät olla lähes kaikki Oulun seudun seurakunnissa tällä hetkellä työskentelevät kanttorit. Hänen oppilaitaan on myös muualla Suomessa.

Fiilikset eivät ohjaa
hengellisen musiikin tekoa

Oulun konservatoriossa Tuomo Nikkola opetti tuleville kirkkomuusikoille tinkimätöntä sitoutumista hengelliseen työhön. Kirkkomusiikin ainoa tarkoitus on viedä evankeliumia eteenpäin. Synnyttää uskoa, kuten Nikkola itse kuvaa.
   – Hengellinen musiikki ei ole pelkkiä tunnelmia ja fiiliksiä eivätkä melodioiden kauneus ja tarttuvuus voi ohjata yksin kirkkomusiikin säveltämistä.
   – Musiikin tulisi palvella sitä, että ihmiset rukoilisivat ja ylistäisivät Jumalaa, ahkera säveltäjä toteaa.
   Kanttoriopiskelijat kuulivat opettajaltaan myös lukuisia kertoja, että jumalanpalvelus on seurakunnan ydintä.
   Nikkolan mielestä ihmisten palveleminen on yhtä tärkeää, tapahtuipa kohtaaminen kirkossa tai esimerkiksi sairaalahartaudessa, terveyskeskuksen vuodeosastolla.

Opiskelua
ilman opettajaa

Palataan tässä vaiheessa ajassa taaksepäin; vuosiin ennen kuin Nikkolasta tuli Oulun konservatorion opettaja ja kirkkomusiikin koulutusohjelman sielu, kuten Oulunsalon kanttori, Nikkolan oppilas Taru Pisto kuvaa opettajansa antautumista työhönsä.
   Tuomo Nikkola aloitti soittamisen ja laulamisen aikuisena. Näin hän kuvailee itse, sillä lapsuudenkodissa, vaatimattomassa pienviljelijäperheessä Ylivieskan Raudaskylällä, ei ollut mahdollisuuksia musiikin harrastamiseen.
   Kristityssä kodissa hengelliset asiat olivat tuttuja, mutta perheessä ei kovin paljon laulettu. Radio laitettiin kiinni, kun ”toosasta” tuli jotain muuta kuin hartaus tai uutiset.
   – Pianon saimme vasta, kun olin jo lukion viimeisellä luokalla. Arvokkaan soittimen hankkiminen oli lujan takana, Nikkola muistelee.
   Pianonsoitonopettajaa ei ollut, vaan nuoren miehen piti huolehtia oppimisesta itse.

Kirkkomusiikki vei
laulamisesta voiton

Sibelius-Akatemiaan Helsinkiin Tuomo Nikkola lähti yhdessä veljensä kanssa. Molemmat aloittivat solistisella osastolla pääaineenaan laulu, mutta Tuomo siirtyi myöhemmin kirkkomusiikkiosastolle.
   Hän oli ahkera ja innokas opiskelija.
   Valmistuttuaan Nikkola meni töihin Rovaniemelle musiikkiopistoon, mutta vaihtoi lehtorin työt kanttorin pestiin Ylivieskassa. Keski-Pohjanmaalta Nikkolan tie kulki Kiiminkiin kanttoriksi.
   Kanttorin työssä ei tunnettu työaikaa. Häntä tarvittiin seurakunnassa iltaa aamua.
   Perheensä vuoksi Nikkola ryhtyi kaipaamaan säännöllisiä työaikoja ja työt Oulun konservatoriossa tuntuivat tervetulleelta muutokselta.

Valtava urakka jumalan-
palvelusuudistuksessa

Vuosiin Oulun konservatoriossa mahtuu yksi Tuomo Nikkolan suurista uurastuksista. Hän antoi valtavan työpanoksen vuonna 2000 voimaan tulleelle jumalanpalvelusuudistukselle.
   Nikkola muun muassa sävelsi nykyiseen jumalanpalvelukseen niin sanotun toisen sävelmäsarjan. Osuus uudistustyössä oli kuitenkin paljon enemmän kuin yksi sävelmäsarja.
   Virsikirjassa Tuomo Nikkolan nimi ei toistu usein. Sille on selvä syy: hänen säveltämäänsä musiikkia jumalanpalveluksessa ovat paljolti muut kuin virret. Mutta kirkkovieras, joka yhtyy messussa esimerkiksi vuorolauluun ja psalmeihin, laulaa todennäköisesti kiiminkiläisen säveltämää musiikkia.
   Konservatoriossa opettaja ja oppilaat äänittivät opetuskasetteja, jotta seurakuntien työntekijät, erityisesti papit ja kanttorit, mutta myös tavallinen kirkkoväki oppisi uudistetun jumalanpalveluksen messusävelmiä.
   Virsikirjassa on yksi Nikkolan virsi. Se on suosittu nuorten virsi ”Herra lahjanasi sain nuoren elämän”.
   Virsisovituksia lahjakas mies on tehnyt paljon.

Vaatimaton mies ei
sävellä vaatimattomasti

Viime kesänä Haukiputaalla kuultiin Nikkolan musiikkia. Hän sävelsi pitäjän kirkon 250-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi kantaatin nimeltä Minä olen A ja O.
   Juhlateos esitettiin kaikkiaan kolme kertaa. Kantaatti ei ollut helppo kuulijoille eikä esittäjille.
   Nikkola pahoittelee sävelmiensä vaikeutta.
   – Olisi helppo tehdä lyhyitä, tarttuvia pikkulauluja, joita lauletaan aikansa. Minulle Haukiputaan kantaatissa oli tärkeintä, että sävelmät ilmentävät sisältöä, Mikael Toppeliuksen kirkkomaalauksia, jotka pohjautuvat raamatunkertomuksiin.
   Eräs oululaiskanttori toteaa, että vaikka Tuomo Nikkola on ihmisenä vaatimaton, hänen musiikkinsa ei sitä ole: sävelet ovat laadukasta ja loppuun asti punnittua.
   Tuomo Nikkola ei ole koskaan säveltänyt muuta kuin hengellistä musiikkia.
   – Viihteeseen en ole tuntenut vetoa, hän täsmentää.

Kristittyjen
yhteiselämän opettelua

Konservatoriossa suurin osa Nikkolan kanttoriopiskelijoista tuli vanhoillislestadiolaisista kodeista.
   – Tällainen tilanne ei ollut heti, kun menin konservatorioon, mutta myöhemmin kyllä. Konservatorion vuosia muistelen, että ne olivat jollakin tapaa musiikin opiskelun lisäksi kristittyjen yhteiselämän harjoittelua. Itse en ole sitoutunut erityisesti mihinkään herätysliikkeeseen.
   Nikkola muistelee kanssakäymistä oppilaiden kanssa lämpimästi.
   – Hyvinhän meillä meni, hän lausahtaa.
   Tuleville kirkon työntekijöille Nikkola korosti, että kanttori on kaikkien ihmisten tasavertainen palvelija riippumatta siitä, millaisesta taustasta hän itse tulee.
   – Painotin avoimen yhteistyön tärkeyttä, Nikkola kertoo.

Raamatunluku kuului
kuoroharrastukseen

Seurakuntavuosinaan kuorojensa johtajana Nikkola näki, ettei kuoroharrastus seurakunnassa ole pelkkää laulamista, vaan myös hengellistä kasvamista yhdessä.
   Nikkolan johtamissa lauluharjoituksissa kanttori luki lopuksi katkelman Raamatusta, selitti sitä lyhyesti ja piti rukouksen. Jälkeenpäin hän kuuli, että Sanan lukeminen oli monille tärkeää, jos ei jopa tärkeintä yhteisessä harrastuksessa.
   Nikkola toivoo, että seurakunnissa nähtäisiin oman musiikkitoiminnan, esimerkiksi juuri kuorojen tärkeys. Hän on huomannut, että kirkosta löytyy ajattelua, että ”kaikki hyvä tulee ulkoapäin”.
   – ”Muualla” tuntuu olevan aina hienompaa. Aina pitäisi olla tarjolla jotain erikoista, Nikkola naurahtaa kärjistykselleen.
   Kanttorismiehelle ei koskaan ole ollut tärkeintä oma soittaminen ja laulaminen muiden edessä, vaan pelkästään työn hengellisyys.

Rauha löytyy
yksinkertaisuudesta

Nikkola on aktiivinen seurakuntalainen. Hän kaipaa ja rukoilee kirkkoon hengellistä heräämistä.
   – Vain hengellinen uudistuminen johdattaa ihmisiä seurakuntaan. Tärkeää olisi, että kirkon omat työntekijät luottamushenkilöt osallistuisivat esimerkiksi messuihin.
   Jos näin ei ole, voiko odottaa muidenkaan tulevan sanan kuuloon, hän pohtii.
   Nikkola miettii, ovatko ihmiset nykyisin niin täynnä kaikkea, ettei heihin mahdu enää mitään.
   – Onko meissä tilaa Pyhälle Hengelle? mies kyselee niin itseltään kuin muilta.
   Nikkola kertoo ilahtuneensa siitä, että sävelmiltään perin yksinkertainen mutta kaunis taizémusiikki viehättää monia, myös nuoria ihmisiä.
   – Rikkaus ja monien kaipaama rauha saattaakin olla kätkettynä koruttomuuden keskelle, hän tuumiskelee.
   Kiiminkiläiskodissa uskotaan siihen, että ihmisen pitää tulla pieneksi, jotta sirpaleista voisi tulla uusi astia Jumalalle.
   – Heikkous ei useinkaan vedä puoleensa, mutta juuri pienentyneet ja särkyneet ihmiset ovat usein Jumalan työkaluja, Hänen asiallaan, Tuomo Nikkola on huomannut.

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 15/2013