Uskonnot antiikin Roomassa

22.5.13

Eläinuhreja ja ennusmerkkejä

Uskonnot antiikin Roomassa

Antiikin Roomassa uskonnollisuus ei keskittynyt tuonpuoleiseen. Tuonpuoleisia eivät olleet myöskään jumalat, joita palvottiin odottaen palkintoa tässä ja nyt. Myös ihmisestä saattoi tulla jumala. Roomalainen keisarinpalvonta perustuikin ajatukseen ihmisten siirtymisestä jumalten piiriin.

Rooman valtakunnan mahtava asema oli mennyttä 300-luvun lopussa. Menneen valtakunnan vaikutus nykyiseen länsimaiseen yhteiskuntaan on edelleen huomattava. Vaikutteet näkyvät yhteiskuntajärjestyksessämme ja laeissamme. Antiikin ajan kreikkalais-roomalainen uskonto on muokannut myös kristillistä uskonkäsitystä. Monijumalainen perinne on jatkunut Rooman keisarikultin kautta kristillisen jumalanpalveluksen liturgiaan ja pappien vaatetukseen.
   Roomalaiset ajattelivat, etteivät heidän jumaluutensa olleet alun perin ihmishahmoisia, vaan luonnon eri elementeissä ilmeneviä hahmottomia henkiä. Antiikin Rooma olikin täynnä jumalallisia henkiä ja olentoja. Sodankäyntiin, maanviljelyyn ja karjanhoitoon liittyvät jumaluudet olivat arvossaan. Paikalliset pienten valtapiirien jumaluudet varjelivat vaikkapa viljapeltoa hallalta tai viinikellaria homeelta.
   Uskonto Roomassa oli vahvasti polyteistinen eli monijumalainen. Se saattoi kuitenkin sisältää henoteistisia piirteitä. Henoteismi tarkoittaa monijumalista uskontoa, jossa palvonnan kohteena on yksi pääjumala, joka nousee ylitse muiden tai jopa yksi ainoa jumala. Etenkin myöhäisantiikissa monien ei-kristittyjen uskomuksissa oli yksijumalaisia piirteitä. Vastaavasti monien kristittyjen ja juutalaisten maailmankuvaa voidaan pitää monijumalaisena enkeleineen ja pyhine ihmisineen, joita voitiin kutsua jumaliksi.

Jumalten
sukua

Rooman valtion tärkein jumalryhmä oli Capitoliumin triadi eli kolmijumaluus. Siihen kuuluivat Juppiter, Juno ja Minerva. Juppiter oli sopimusten, liittojen rajojen ja kansalaisvapauksien suojelija. Juno ja Minerva olivat Polias-jumalattaria eli aseistettuja kaupunkivaltion puolustajia.
   Rooman valloittaessa lähialueitaan vieraiden kansojen jumaluuksia alettiin kutsua latinalaisilla nimillä ja ne kuvattiin roomalaisten jumalten kaltaisiksi. Valtaosa roomalaisista jumalista yhdistettiinkin kreikkalaisiin jumaluuksiin, kuten Juppiter Zeukseen, Juno Heraan tai Venus Afroditeen.
   Esi-isiltä perityt tavat ja traditiot olivat roomalaisille erityisen tärkeitä: oikea käytös takasi, että jumalat suojelivat Roomaa ja säilyttivät yhteisön. Roomalaiset ajattelivat entisaikojen miesten noudattaneen perinteitä, kun taas nykypäivän moraali ja tavat olivat rappeutuneet. Roomalainen aristokratia ylpeilikin pitkillä sukujuurillaan, jotka saattoivat ulottua jopa jumalmaailmaan.

Kivisateita ja oudosti
käyttäytyviä eläimiä

Papit olivat valtion virkamiehiä ja hoitivat virassaan niin uskontoa, politiikkaa kuin sodankäyntiä. Myös naisille varattiin tilaa roomalaisessa uskonnonharjoituksessa: tunnetuimpia papittaria olivat vestaalit eli Vestan neitsyet, joilla oli tehtäviä muissakin kuin kotilieden jumalattaren Vestan kulteissa. Vestaalit olivat Rooman ainoa ammattipapisto ja heillä oli suurempi taloudellinen itsenäisyys kuin roomalaisilla naisilla yleensä.
   Uskonnolliseen toimintaan liittyivät eläinuhrit sekä kasveista valmistetut ruoka- ja juomauhrit. Jumalille tehtiin palveluksia ja heiltä odotettiin vastapalveluksia. Jumalten ja ihmisen välinen rauha saattoi järkkyä, jos uskonnollisia riittejä laiminlyötiin. Kultin harjoittaminen takasi jumalten suosion ja Rooman maailmanmahdin pysyvyyden.
   Roomalaiseen ajatteluun kuuluivat jumalat, jotka lakkaamatta lähettävät ihmisille merkkejä tahdostaan. Enteisiin uskottiin jumalten merkkeinä. Capitolium-kukkulalla tarkkailtiin muun muassa lintujen lentoa ja nokkimista. Koko valtiota koskevat ennusmerkit saattoivat olla outoja tapahtumia taivaalla, oudosti käyttäytyviä eläimiä tai epämuodostuneita ihmislapsia.
   100- ja 200-luvut olivat outoihin tapahtumiin liittyvien raporttien kulta-aikaa ja toisen puunilaissodan aikana 217 eaa. valtakunnassa raportoitiin taivaalta satavan maitoa, verta, kiviä ja jopa lihaa.

Jumalalliset
keisarit

Keisariaika alkoi keisari Augustuksen valtakaudesta 27 eaa. Vanhat kultit jatkoivat olemassaoloaan, mutta julkinen uskonnonharjoitus pyöri keisarin ympärillä. Valtakunnan itäosissa oli tavallista palvoa eläviä keisareita jumalallisina. Keisari ansaitsi kuoltuaan virallisen jumalaksi julistamisen, jos hän ei elinaikanaan kuvitellut olevansa jumala tai harjoittanut liian vieraita kultteja.
   Uusia jumalia ja uudenlaisia palvontatapoja tuotiin Roomaan useilla vuosisadoilla. Rooma taivutteli vieraiden kansojen jumalia sodissa roomalaisten puolelle. Lopulta jumalat roomalaistettiin.
   Osa vieraista uskonnoista liittyi valtakunnan uskontoon: egyptiläisiä, syyrofoinikialaisia ja vähäaasialaisia jumalia palvottiin keisariajan loppupuolella pitkin Rooman valtakuntaa. Muutokset olivat hyväksyttäviä, jos valtion viranomaiset hyväksyivät ne. Näiden ”itämaisten uskontojen” joukossa levisivät Rooman valtakunnassa myös kristinusko ja juutalaisuus.
   Juutalaisuus luokiteltiin etniseksi, tietyn kansan uskonnoksi ja sellaisena se sallittiin. Kristityt kuitenkin pyrkivät universaaliksi uskonnoksi, eivätkä siis pysyneet etnisen ryhmän rajojen sisällä. Näin he joutuivat hankalaan asemaan.

Jeesus-liikkeestä
uskonnoksi

Alun perin juutalaisena lahkona tunnettu Jeesus-liike oli paikallinen uskomusperinne, josta muotoutui universaali uskonto. Samaan aikaan Rooman valtakunnassa kasvoi kiinnostus itsetutkiskeluun, tuonpuoleisuuteen ja yhden jumaluuden palvontaan keskittymiseen. Vähintään henoteistisen jumaluuden aseman saaneita jumalia olivat myös egyptiläinen Isis ja vähäaasialainen Mithra.
   200-luvulla kristityt olivat jo näkyvä osa yhteiskuntaa. Keisarit reagoivat kristittyihin joko vainoin tai välinpitämättömyydellä. Kristinuskon nousu keisareiden tukemaksi uskonnoksi ja lopulta valtakunnan uskonnoksi oli yksi myöhäisantiikin merkittävimmistä muutoksista 300-luvulla.
   Tutkijat korostavat kristinuskon opin olleen kaikkea muuta kuin yhteinen. Väkivaltaisiakin oppiriitoja käytiin niin Neitsyt Marian asemasta, Kolminaisuudesta kuin Kristuksen olemuksesta.
   Vieraita uskontoja roomalaiset arvostivat, jos niitä harjoitettiin esi-isiltä perittyjen sääntöjen ja tapojen mukaisesti.
   Juutalaisuus ansaitsi roomalaisten kunnioituksen perinteisenä kirjauskontona, jonka jäsenet sitoutuivat omiin perinnäissääntöihinsä. Kun kristityt eivät enää määritelleet itseään juutalaisiksi, olivat he Rooman valtiolle uusi ja mahdollisesti vaarallinen sosiaalinen ryhmä.
   Kristityt kieltäytyivät keisarikultista ja siten heidät tulkittiin epälojaaleiksi maanpettureiksi. Kun kristityt selviytyivät vainoista, asetelmat kääntyivät päälaelleen: Kristityt ääriliikkeet alkoivat tuhota polyteistisia kulttipaikkoja.
   Lopulta kristinusko tukahdutti valtiovaltaan nojaten kreikkalais-roomalaisen uskontoperinteen. Vuosisatojen varrella se oli kuitenkin omaksunut siitä piirteitä myös itseensä.

LIISA LOUHELA

Artikkeli on osa lehteä 20/2013