Menneet sukupolvet velvoittavat

6.6.13

Menneet sukupolvet velvoittavat

Juurus on vanha sukutila Oulujokivarressa Oulun Maikkulassa.
   Sukutilan viirissä komeilee vuosiluku 1683, mutta ilmeisesti paikkaa on asuttanut sama suku jo ennen sitä.
    – Taidan olla tilan kahdestoista isäntä, laskee tilaa viljelevä Mikko Koskela.
   Muun muassa Pro Agria Oulussa, Pohjois-Pohjanmaan liitossa ja Pohjois-Pohjanmaan TE-keskuksessa työskennellyt Koskela ryhtyi viljelijäksi kotitilalle vuonna 1994 ja päätoimiseksi viljelijäksi 2006, osittain velvollisuudentunnosta.
    – Menneiden sukupolvien työ velvoitti. Toki minulla oli myös kiinnostusta viljellä ja taitojakin, olinhan ollut mukana tilan töissä jo nuorena sekä myös ollesani palkkatöissä muualla.
   – Koen, että menneet sukupolvet ovat täällä läsnä. Ja ovat aiemmat sukupolvet paikalla ihan konkreettisestikin, Koskela sanoo ja viittaa pellolle, missä hänen 78-vuotias isänsä Paavo Koskela tekee paraikaa kylvötöitä.

Luonto tekee toistuvista
töistä ainutkertaisia

Viljatilalla samat työvaiheet toistuvat joka vuosi. Ainutkertaisuutta vuosien välille tuo Suomen luonto. Työ tehdään ulkona, kulloistenkin säiden armoilla.
   Koskelan mielestä ihminen on tehty touhuamaan ulkona.
   – Keväällä ja alkukesästä on vaarana melkeinpä ”raitisilmamyrkytys”, kun päivän värkkäilee ulkona. Viiden–kuuden aikaan jos erehtyy vähän oikaisemaan, nukahtaa helposti siihen. Mutta ulkona hankittu väsymys on hyvää väsymystä, ei kireää eikä raskasta.

Vuodenajat, nerokkaasti
mietitty juttu

Vuodenajoista Koskelan suosikki on kevät.
   – Kauneinta on toukokuun lopusta kesäkuun loppuun. Luonnon kauneus toki jatkuu, mutta sisäisesti luonto on silloin jotenkin puhuttelevimmillaan.
    – Nenään tulvahtava lehtipuiden tuoksu tai kesäkuun alun sateisen illan tuoksut saavat ihan pysähtymään: tätä rikkautta ei voi rahalla saada.
   Kuusi vuotta Helsingissä opettivat, että etelässä kevät on aivan erilainen. Työkomennus Norjassa taas näytti, kuinka kaamos vaihtuu muutamassa viikossa yöttömäksi yöksi, kevät jää kokonaan väliin.
   – Maapallon akseli pysyy samassa asennossa koko ajan kun kierrämme Aurinkoa. Vuodenajat on nerokkaasti mietitty juttu, Koskela innostuu.
   Vuodenajoilla on jokaisella Koskelalle oma tuoksunsa.
   Talvi tuoksuu pakkaselta. Syksyn tuo kypsyvä ohra, voimakasarominen tuoksu heinäkuun lopulla, kun vihreä ohra alkaa hiukan kellastua.
   Kevät on Koskelalle yhtä kuin lehtipuiden uusien lehtien vieno tuoksu sateen jälkeen.
   Kesä alkaa olla jo loppupuolella, kun mesiangervo avaa valkoiset kukintonsa korkean varren päähän.

Tunteilut pois, Koskela
on tilan viimeinen isäntä

Juuruksen tilalla kasvaa ohraa ja kauraa.
   Mikko Koskela on ajatellut laittavansa pellot viljalle vielä ehkä kymmenkunta vuotta.
   Koskela jää suvun viimeiseksi viljelijäksi. Aikuisilla pojilla on muunlaiset urasuunnitelmat.
    – Ilman tunteiluja olemme sopineet ja selväksi puhuneet, että minä olen viimeinen Juuruksen tilan viljelijä.
   –Toiveeni kuitenkin on, että jompikumpi pojista jää tähän asumaan. Toivon kovasti, että tämä perinteitä kunnioittaen kunnostettu päärakennus ja tuttu pihapiiri säilyisivät.
    – Lupaan olla talonmiehenä, ellei miniä aja pois. Tulisi vaikka heppatyttö, voitaisiin laittaa hänelle talli tähän, Koskela naurahtaa.
   Peltoja voi Koskelan mukaan viljellä ihan hyvin perheen ulkopuolinen.
   – Ei se tunnu pahalta, jos kylvöt tekee pelloilla joku muu. Tässä lähelläkin on monta pontevaa nuorta miestä, jotka voisivat olla peltoja vuokraamassa.

Puhtaasta ruuasta ja vedestä
saatetaan käydä sotia

Maailmalla käydään jo eräänlaista ”peltosotaa”: samat maat kiinnostavat elintarviketuottajia ja niitä, jotka viljelevät kasveja biopolttoaineiden raaka-aineeksi.
   Toisenlaistakin peltosotaa on käynnissä: kiinalaiset ostavat Afrikasta peltomaita ruokkiakseen kasvavan kansansa ja tuottaakseen satoa myyntiin.
   – Nämä ovat hurjia juttuja! Puhtaasta ruuasta ja vedestä saatetaan tulevaisuudessa riidellä sodiksi asti. Siitä tulee rajua eloonjäämiskamppailua, Koskela ennustaa.
   Viljelysmaa kiinnostaa nyt myös kotimaassa. Koskelan mukaan 4-tien varresta oli jopa kolmasosa pajukkona vielä 1990-luvulla.
    – Nyt kaikki pelto on otettu takaisin viljelykäyttöön. Tällä on tietysti myönteinen vaikutus maisemaankin.
   Näin pohjoisessa mahdollisuudet tuottaa ruokaa ovat kovin erilaiset kuin Keski-Euroopassa. Koskelaa ärsyttää tukiaisista puhuminen:
   – Ennen pellosta sai viljaa ja viljasta tietyn määrän rahaa. Nyt viljasta maksetaan maailmanmarkkinahinta ja maataloustuet, mutta tuottaja saa silti selvästi vähemmän kuin 20 vuotta sitten. Ei kukaan maanviljelijä haluaisi, että puolet tuloista on tukia ja itse tuotteesta saatava hinta naurettavan pieni.

Vanha testamentti velvoittaa
pitämään huolta maista

Maahenki merkitsee Koskelalle sitä, kuinka ihminen elää luonnon kanssa ja on osana luontoa tuottaakseen elintarvikkeita.
   – Elintarvikkeiden saamiseen tarvitaan muutakin kuin ruokakauppa ja jääkaappi. Toistaiseksi ei ole keksitty muuta tapaa tuottaa elintarvikkeita kuin luonnon ja ihmisen liiton kautta, luontoa kunnioittaen.
   – Vanha testamentti alkaa sillä, että ihmiselle annetaan tehtäväksi pitää huoli maasta. Ihminen ei ole pystynyt tätä vastuuta kantamaan, murheellista kyllä.
   Koskela sanoo seuraavansa ilmastonmuutoksesta, esimerkiksi jäätikköjen sulamisesta kertovaa uutisointia. Koskelan havaintojen mukaan ilmastonmuutos näkyy jo meilläkin: 
   – Esimerkiksi pujoa ei ollut täällä vielä 1960–1970-luvulla eikä siilejä näkynyt, kun olin lapsi. Jotkut asiat muuttuvat aika nopeasti.
   – Tiedän, että minullekin Vanha testamentti sanoo: pidä huolta luonnosta. Se on positiivinen vastuu.

MINNA KOLISTAJA

Artikkeli on osa lehteä 21/2013