Aatoksia: Keskusteleva kirkko

17.7.13

Aatoksia
 

Keskusteleva kirkko

Agnostikkoiltojen järjestäjät, neljä pappia – minä heidän joukossaan – ilmaisivat toivonsa keskustelevasta kirkosta, jossa oikeassa oleminen ei olisi niin tärkeää kuin yhteishenki, tai perinteisesti ilmaistuna lähimmäisrakkaus.
   Erilaiset uskonkappaleiden tulkinnat voisivat elää rinnakkain, sulassa sovussa. Raamattu ja tunnustuskirjat olisivat sellaisessa kirkossa inspiraation lähde, eivätkä vallankäytön väline tai lyömäase, kuten nyt.
   Toivo ei näytä olevan turha. Pastori ja kirjailija Jaakko Heinimäen raamattuopetus Herättäjäjuhlilla on hyvä esimerkki siitä, mitä Suomen evankelisluterilainen kirkko tarvitsee, jotta voisi kohdata nykymaailman haasteet ja nykyihmisen. Toinen oiva esimerkki on emerituspiispa Wille Riekkisen haastattelu Vantaan Laurissa.
   Siitä huolimatta, että tervehdin ilolla edellä mainittuja avauksia ja vilpittömästi, koko sydämestäni uskon näiden olevan kaikille kristityille hyväksi, ymmärrän myös kriitikkojen huolet.
   Jos luovutaan yhdestä, kirjaimellisesti tulkitusta ohjekokoelmasta, mitä jää käteen? Ihminen kaipaa myös pysyvyyttä ja perinteisesti juuri uskonto kykeni antamaan muuttumattomia totuuksia.
   Valitettavasti en pysty vastaamaan omaan kysymykseeni. En tiedä, mitä jää käteen, enkä ole varma siitä, pitääkö ylipäätä jotakin jäädä.
   Tiedän vain, että sisäänpäin kääntynyt ja ahdasmielinen uskontulkinta on huono lopputulos. Juuri niin kävi esimerkiksi yhdysvaltalaisille niin sanotuille fundamentalisteille.
   Toki evoluutiosta voi väitellä, mutta tuskin kukaan vakavasti otettava ja ajatteleva ihminen voi väittää enää, että maailma on luotu joitakin tuhansia vuosia sitten.
   Fundamentalistien ongelma on luopumisen mahdottomuus. He kokevat (oikeutetusti), että jos he tekevät vähäisiäkin myönnytyksiä tulkinnassaan, heidän koko järjestelmänsä romahtaa.
   En väitä Suomen tilannetta ihan niin huonoksi. Tosin minulle riittää välillä, kun kuuntelen kaanaan kieltä.
   Ei niin, etten pitäisi vanhahtavista ilmaisuista, mutta toistuvista kysymyksistäni huolimatta kukaan ei ole vielä pystynyt minulle selittämään, mitä nykykielellä tarkoittavat termit kuten vaikkapa ”sovitus” tai ”lunastus”.
   Toki vastauksia on tarjottu, mutta samanlaista vanhaa kirkkoslangia käyttäen. Siinä jo sinänsä piilee vaara: ilmaisut kivettyvät ajan myötä, niitä pyöritetään tavan vuoksi ja sisältö haihtuu ilmaan.
   Lopuksi yksi pyyntö: voisiko joku tosiaan selittää minulle, mitä kirkossa paljon käytetyt termit sovitus ja lunastus tarkoittavat?

ÁRPÁD KOVÁCS

Artikkeli on osa lehteä 24/2013