Postia: Henkioppi – harhaoppi

19.8.13

Postia

Henkioppi – harhaoppi

Julkisuudessa meitä lestadiolaisia on arvosteltu 1970-luvun tapahtumista, lasten hyväksikäytöstä, naispappeuden vastustamisesta ynnä muusta.
   Omassa keskuudessamme eniten on keskustelua herättänyt tapahtumiltaan salamyhkäiseksi jäänyt 1970-luku. Suurin osa meistä ei vieläkään oikein tiedä, mitä silloin tapahtui. Viime vuoden puhujienkokouksessa se nousi jälleen esille ja sen mukana kokousta keskusteluttanut Paavalin lause ”Seurakunta on totuuden patsas ja perustus” (1 Tim. 3:15).
   Kirjoittaessani yhdistyksemme historiikkiin tuosta ajasta en saanut SRK:lta mitään tietoja. Kuitenkin monet kaipaavat sitä sen jättämien traumojen vuoksi.
   Itselleni tuon ajan kokeneena sekä muiden kertomuksia kuulleena siitä on muodostunut jonkinlainen kuva.
   SRK:n johtokunnassa istunut ylivieskalainen saarnaaja Heikki Saari (s. 1906) oli kehitellyt lestadiolaisuudelle vieraan ”henkiopin”, jonka hän sai SRK:ssa jossain vaiheessa hyväksytyksi.
   Oppi muistutti sata vuotta vanhempaa Uudenheräyksen ”lakioppia”.
   Se syntyi ilmeisesti väärästä Raamatun tulkinnasta kohdissa, joissa puhutaan saastaisista ja pahoista hengistä ja henkivalloista (esim. Mark. 3:11, 5:2, Luuk. 11:26, Ap.t. 19:12).
   Henkiopissa ahkerasti käytettyä termiä ”väärä henki” ei sen sijaan Raamattu tunne. Kun näitä raamatunkohtia katsoo, huomaa, että ”henget” ovat kristittyjen joukon ulkopuolella, kun taas henkioppi opetti, että ne ovat sisäpuolella ja että niitä vastaan täytyy jatkuvasti taistella.
   Sanaa ”henkivallat” ei esiinny niinkään meidän käyttämässämme vanhimmassa raamatunkäännöksessä vaan uudemmissa. Sitä on käännetty sanoista arkh’, doksa ja eks’sia. Sanoilla on useita eri merkityksiä. Sanoja käyttää etupäässä Paavali ja on hiukan vaikea tulkita, mitä hän niillä oikein tarkoittaa. Lähinnä tulee mieleen epäusko ja lähetystyötä vastustaneet pakanamaiden hallitukset.
    Erityisesti Saaren kirjassa ”Iisak ja Jaakob ”(SRK 1977) hänen ajatustensa pääkohdat tulevat esiin: ”Kun Jumalan perheväen keskuudessa rakkaus jakaantuu, silloin on aina vika hengessä”.
   Lestadiolaisuuden silloisen tilan hän näki: ”Jumalan aika on nyt tullut. Eksytyksen henki on istuttanut itsensä Jumalan valtakuntaan ja ylentänyt itsensä Jumalaa vastaan”.
   Joukkomme näkyi hänelle suurimmalta osalta ”väärään henkeen” eksyneenä. Hän vertasi sitä huonokuntoiseen Herran huoneeseen: ”Jatkuvasti sitä on kunnostettava….siellä pitää myös jatkuvasti suorittaa korjausta”.
   Kirjaa leimaa myös outo ylihengellinen raamatunselitystapa. Kun tällaiset käsitykset menivät SRK:ssa läpi ja SRK levitti sitä rauhanyhdistyksiin, se johti lähes kaaokseen ja hoitokokousten kierteeseen.
   Tuo aika jäi onneksi lyhyeksi. Se painottui 1980-luvun vaihteeseen. Kun oppi saatiin korjattua ennalleen, tilanne rauhoittui. Henkioppi ehti kuitenkin jättää jälkeensä henkisiä traumoja ja itsemurhistakin on kerrottu (myös lakiopin aikana).
   Erityisesti vanhusten oli usein mahdoton käsittää uutta oppia, mutta heille väitettiin, että ”näin on aina uskottu”. Heidän kohtalonsa olikin usein säälittävä.
   Tietojeni mukaan ongelma lähti purkautumaan 1979, kun kuulijat kiinnittivät huomiota Saaren saarnaan saman vuoden Suviseuroissa.
   Paikallisesti meillä kävi samoin: yhdistyksemme jäsenet väsyivät johtokunnan johtamiin, pelottaviin hoitokokouksiin, ja puuttuivat asiaan. Näin toteutui keskuudessamme tuo alussa mainittu Paavalin lause.
   Saari vaihtui pois SRK:n johtokunnasta 1981. Alistamista on tosin ajoittain jatkunut vielä tuon ajan jälkeenkin. Yleensä siihen syyllistyvät puhujat. Erityisesti ne, jotka olivat hoitokokouksissa siihen harjaantuneet ja ne, joilla on ollut puhujaksi ja muillekin näkyville paikoille omia pyrkimyksiä (se ei ole tapamme). Meille on tärkeää pysyä aina Raamatun opetuksissa.
   Tulee muistaa, että SRK:n johtokuntakin on seurakunnan valitsema eikä itsessään seurakunta. Sekin voi erehtyä´, mutta senhän ei tarvitse sen arvoa alentaa. Meille SRK on tärkeä toimielin, ja tilaisuuksiimme voivat kaikki vapaasti osallistua.
 
VEIKKO JURVAKAINEN

Artikkeli on osa lehteä 26/2013