Kirkko takaisin kasvattajaksi

25.9.13

Kirkko takaisin kasvattajaksi

Perheiltä puuttuu malli 2010-luvun perhe-elämästä

Mikä onkaan hukassa: vanhemmuus vaiko sittenkin kotikasvatuksen tukeminen?

Hyvinvointiin liittyviä teemoja 40 vuotta tutkinut dosentti Matti Rimpelä kyseli tätä Oulun hiippakuntapäivillä.
Kasvatusosaamisesta ja kasvatuskumppanuudesta puhuneen Rimpelän mukaan tällä hetkellä ei riittävästi tajuta, mitä yhteiskunnassa on tapahtunut 2–3 viime sukupolven aikana.
   Rimpelä listasi joitakin yhteiskunnallisen muutoksen merkkejä.
   Sukupolvet esimerkiksi ovat etääntyneet toisistaan: kun 1950-luvulla oli tavallista, että taata veisteli tuvassa, saattaa sukupolvien välillä nykyisin olla satoja tai tuhansia kilometrejä. Rimpelä itsekin seuraa Lontoossa asuvan lapsenlapsensa kävelemään oppimista tietotekniikan välityksellä.
   Lapset saadaan vanhempina, lapsia on perheessä vähemmän kuin aiemmin.
   Perheen yhteistä aikaa on enää silloin, kun lasta kuljetetaan harrastuksiin. Vanhempien työ tulee kotiin.
   – Meillä ei ole vakiintunutta mallia siihen, mitä on perhe-elämä 2010-luvulla. Osittain tästä syystä lapsiperheet elävät arkeaan kaaoksessa, Rimpelä sanoo.
   Pitkän tutkijanuran tehnyt Rimpelä hämmästelee, kuinka vähän meillä on yhteistä ymmärrystä siitä, miten kasvetaan lapsesta aikuiseksi.
   13-vuotiasta tyttöä on vaikea erottaa 35-vuotiaasta äidistään, mutta eivät lapset kypsy nopeammin kuin aiemminkaan. Tämä on haastavaa etenkin 16–19-vuotiaiden kanssa.
   Lapsi voi näyttää aikuismaiselta, mutta sosiaalinen osaaminen ei riitä selviämään aikuisen sosiaalisessa ympäristössä. 
   Varsinkin hitaasti kehittyvät pojat joutuvat 18-vuotiaina kohtaamaan maailman, johon eivät ole valmiita.
   – Me heitämme heidät maailmalle – ja teemme sitten etsivää nuorisotyötä pelastaaksemme heidät takaisin. Jos olisin Kekkonen, vaatisin oppivelvollisuusiän nostamista 20 ikävuoteen, Rimpelä paukauttaa.
   Aina 1980-luvulle saakka lasten ja nuorten hyvinvointi lisääntyi jatkuvasti. 1990-luvulle tultaessa alettiin puhua työnjaosta: koti kasvattaa, koulu opettaa, sosiaali- ja terveyspuoli hoitaa.
   Rimpelä kaipailikin 1970-lukua, jolloin vielä puhuttiin kotikasvatuksen tuen merkityksestä.
   Esimerkiksi Lapsen vuoden 1979 komitea kehotti raportissaan organisoimaan kotikasvatuksen tukemiseksi monenkeskeistä yhteistyötä päivähoidon, koulun, neuvoloiden, kirkkojen ja järjestöjen kesken.
   – Aina kun 1970–1980-luvuilla puhuttiin kasvatuksesta, puhuttiin paljon kirkon ja järjestöjen yhteistyöstä.
   – Jossakin vaiheessa kirkko tipahti pois kasvatuskeskustelusta. Kirkon nostaminen takaisin kasvatuskeskusteluun olisi välttämätöntä, Rimpelä totesi.
   Hän ajoittaa 1990-luvulle myös sen kasvatuksen käännekohdan, kun perheen ja lapsen tukeminen muuttui ongelmien ja häiriöiden metsästykseksi.
   – Normaaliuden rajat alkoivat kaventua. Meille tuli poislähettämisen kulttuuri: ongelmat siirrettiin ammattihenkilöiden hoidettaviksi. Läheisyys alettiin korvata ammattiauttajilla.
   Samalla alettiin syyllistää vanhempia ja hokea, kuinka vanhemmuus on hukassa. Tästä Rimpelä ei löydä mitään näyttöä:
   – Vanhemmuus voi paremmin kuin koskaan. Mutta koska maailma on vaikeampi, kasvatuskin on muuttunut vaikeammaksi.

MINNA KOLISTAJA

Mikä on kirkon tehtävä tässä ajassa?

Kirkon tehtävä tässä ajassa oli yksi viime viikolla järjestettyjen Oulun hiippakunta­päivien teemoista.
Rauhan Tervehdys kysyi aiheesta näkemyksiä hiippakuntapäivien osallistujilta.

Lea Alila
nuorisotyönohjaaja, Haapavesi
Tarjota ihmisille pysyvyyttä. Tämä tulee koko ajan tärkeämmäksi, sillä monet asiat ja käsitykset muuttuvat ajan myötä. Mutta Jumala, Sana ja Jeesus pysyvät.

Mauri Miettunen
kanttori, Rovaniemi
Se, että ihmiset voivat tuntea olevansa siunattuja ja kuuluvansa johonkin. Että ihmiset voivat uskoa ja tulla kohdatuiksi. Näistä puhuttiin myös hiippakuntapäivillä keskiviikkona.

Jouni Sirviö
kirkkoherra, Kokkola
Ihmisillä on niin paljon vaatimuksia, joista he koettavat selviytyä kelvatakseen. Kirkon pitää viedä ihmisille viestiä siitä, että meitä kantavat armo ja rakkaus. Kirkon tehtävä on vapauttaa ja luoda luottamusta olemiseen.
   Kirkon tulee tukea ihmisten sisäistä elämää, ei vaatia eikä moralisoida. Voimme myös tarjota keskustelufoorumin hyvinkin eri tavalla ajatteleville.

Taina Lamminen
palvelevan puhelimen toiminnanohjaaja, diakoni, Kokkola
Kirkon tehtävä on auttaa siellä, missä hätä on suurin eikä mikään muu taho auta.
   Ihmisille pitää tarjota ankkuripaikka eli toivoa, mihin ankkuri symbolinakin viittaa.
   Kirkon pitää madaltaa rimaa niin, että jokaiselle löytyy paikka kirkossa.

Sisko Sundbäck
lähetyssihteeri, Kokkola
Kirkon pitää viedä viestiään ihmisten kotioville ja maan ääriin. Sanoma pitää tarjota helposti tartuttavassa muodossa.
   Meidän täytyy viedä eteenpäin hyvää niin, että ihmiset vaikeissakin oloissa saisivat elämäänsä toivon pilkahduksen. Kirkon pitää olla taho, johon ihminen voi ottaa yhteyttä niin iloissa kuin surussa.

TEKSTI JA KUVAT:
MINNA KOLISTAJA
KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 31/2013