Jälleennäkemisen toivo

30.10.13

Jälleennäkemisen toivo

Vuosikymmenten yhteinen elämä päättyi, kun syöpä vei Railin aviomiehen. Suuren surun keskellä Raili luottaa jälleennäkemisen toivoon.

Raili ja Ensio Saarenpää olivat olleet naimisissa 42 vuotta, kun Raili joutui hyvästelemään miehensä. Reilu vuosi aikaisemmin Ensiolla oli todettu hyvin ärhäkkää laatua oleva syöpä. Kesällä 2013 Ensio vietti kotonaan kahdeksan viikkoa saattohoidossa. Elokuisena iltana Ension maallinen matka päättyi omassa kodissa perheen ympäröimänä.
   Ne kahdeksan viikkoa olivat Railille raskaita monella tavalla.
   – Olin katkera Jumalalle. Olen pohtinut, miksi Luoja halusi kutsua niin hyvän miehen pois jo 68-vuotiaana. Mitä Jumala haluaa minulle tällä sanoa?

Yhteinen
elämä

Pariskunta tapasi hyvin nuorina, alle 20-vuotiaina. Opiskelut veivät heidät eri paikkakunnille, mutta yhteyttä pidettiin tiiviisti. Kun kumpikin oli saanut ensimmäisen tutkintonsa suoritettua, nuoripari meni vihille.
   – Vietimme koko aikuisuutemme yhdessä, Raili pohtii.
   Ensio oli ammatiltaan rakennusalan insinööri. Hän toimi pitkään yritysjohtajana, kunnes perusti oman yrityksensä. Ensio jatkoi työn ohella opiskelua ja itsensä kehittämistä. Hän väitteli tekniikan tohtoriksi vuonna 2010.
   Perheeseen syntyi kolme lasta. Lapsenlapsiakin on siunaantunut jo viisi.
   – Ensio oli hyvä puoliso, isä ja isoisä. Hän oli aina oikeudenmukainen ja ajatteli ennemmin muita kuin itseään.
   Pariskuntaa yhdisti monenlainen yhdessä tekeminen, yhteiset harrastukset ja samanlainen arvopohja. Raili kertoo, että he keskustelivat avoimesti myös vaikeista aiheista.
   Raili jäi eläkkeelle omasta työstään muutama vuosi aikaisemmin. Hän ei kuitenkaan päässyt nauttimaan eläkepäivistä Ension kanssa kuin lyhyen hetken.
   – Meillä oli hyvä yhteinen elämä. Se tuntuu nyt pahimmalta, että yhteinen elämämme loppui näin pian eläkkeelle jäämiseni jälkeen.

Toivoa riitti
viimeiseen asti

Jouluna 2011 Raili huomasi Ension niskassa patin. Tutkimuksissa todettiin aggressiivinen melanooma.
   Syöpä teki tuhojaan nopeasti. Etäpesäkkeitä lähettäneeseen syöpään eivät auttaneet mitkään hoidot. Perhe kuitenkin jaksoi toivoa paranemista.
   – Torjuimme pitkään ajatuksen kuolemasta, Raili kertoo.
   Pariskunta pyrki elämään mahdollisimman normaalia elämää. Sairaudesta huolimatta Ensio jatkoi töiden tekemistä ja asioiden hoitamista kuten ennenkin. Vielä toukokuussa Ensio ja Raili toteuttivat suunnittelemansa Amsterdamin-matkan yhdessä ystäväperheidensä kanssa.
   – Matkalla Ensio sanoi, että tämä taitaa olla viimeinen reissu, jonka tällä joukolla teemme.
   Raili kertoo jälkeenpäin ajatelleensa, että Ensio mietti enemmän kuolemaa kuin muut perheen jäsenet.
   – Emme luopuneet missään vaiheessa toivosta. Odotimme jonkinlaista ihmettä aivan viimeiseen asti. Emme halunneet uskoa kuoleman tapahtuvan näin pian.
   Juhannuksena mökkireissulla Ension kunto romahti yllättäen. Hänen viimeinen toiveensa oli, että hän saisi kuolla omassa kodissaan perheensä lähellä. Siksi saattohoitojärjestettiin kotona.
   – Nyt tuntuu lohdulliselta, että pystyimme toteuttamaan hänen toiveensa, Raili miettii.

Hoitorinki ja pappi
olivat tukena

Kesän aikana Raili ei saanut paljon unta.
   Lääkityksistä huolimatta Ension kivut olivat kovat. Laajalle levinneen syövän aiheuttama kipu ja muut oireet pitivät Ensiota hereillä yön pitkinä tunteina. Hän tarvitsi paljon Railin apua.
   Saattohoitoa ei onneksi tarvitse tehdä yksin. Raili kertoo, että kaupunginsairaalan hoitoringin hoitajista ja lääkäristä oli korvaamaton apu saattohoidon toteuttamisessa.
   – He kävivät arvioimassa Ension tilannetta ja vointia ja tarjosivat apua aina sitä halutessamme.
   Hoitajat olivat paitsi Ension myös omaisten tukena.
   – He hoitivat kokonaisvaltaisesti koko perhettä vahvalla ammattitaidolla. He olivat empaattisia ja tekivät työtään suurella sydämellä. Meille välittyi tunne, että heillä oli meille aikaa. Se tuntui erittäin hyvältä.
   Vaikka perheessä on useita terveydenhuollon ammattilaisia, heiltä ei odotettu mitään sellaisia toimia Ension hoidon suhteen, joita kuka tahansa omainen ei voisi hoitaa.
   – Hoitorinki kantoi hoitovastuun. Me saimme olla omaisia, Raili selittää.
   Perheen tukena oli myös sairaalapastori Juha Kyllönen.
   – Kyllönen tuli pyynnöstämme kotikäynnille. Saimme keskustella hänen kanssaan ja nauttia ehtoollisen.
   Kyllönen tuli perheen tueksi myös sinä yönä, kun Ensio kuoli. Hän piti pienen hartaushetken ja oli perheen tukena. Myöhemmin perhe pyysi häntä siunaamaan Ension hautaan.
   – Hän oli hyvin lohduttava surussamme, Raili muistelee.

Perheen
näköiset hautajaiset

Viimeisinä viikkoina Raili ja Ensio lauloivat ja rukoilivat joka ilta yhdessä.
   – Pyysimme, että saisimme vielä yhteisiä päiviä, Raili kertoo.
   Ensiolla riitti elämänhalua viimeisiin päiviin asti.
   – Ensio puhui minulle siitä toivosta, että voisimme vielä tavata toisemme taivaassa. Toivottavasti Luoja on meitä kohtaan armollinen.
   Vaikka saattohoito oli Railille raskasta, hän piti sitä tärkeänä.
   – Läheisen, rakkaan ihmisen saattohoito kotona ei mielestäni toteudu pelkästään kuolevan ihmisen toiveesta. Kyse on myös puolison ja läheisten suuresta rakkaudesta ja kiitollisuudesta.
   – Teimme viimeisen palveluksen ajasta iäisyyteen siirtyvälle.
   Kahdeksan viikon saattohoidon jälkeen, elokuussa, Ensio hengitti viimeisen kerran.
   Ensio oli puhunut etukäteen hautajaisistaan. Ne järjestettiinkin Ension toiveesta vain pienen kutsuvierasjoukon kesken.
   Hautajaisvieraiden lisäksi myös moni muu suree Ension poismenoa.
   – Ensiolla oli paljon tuttavia ja ystäviä työn ja harrastusten puolesta. Monet jäivät kaipaamaan Ensiota.

Muistot
tuovat lohtua

Monen kymmenen yhteisen vuoden aikana Raili ja Ensio olivat ehtineet ottaa vastuuta erilaisista asioista. Nyt Raili joutuu opettelemaan vastuun kantamista yksin.
   – Elämä tuntuu puolinaiselta, hän kuvailee.
   Lapset ja lapsenlapset ovat tuoneet tukea ja lohtua. Raili on myös voimiensa mukaan jatkanut harrastuksiaan ja pitänyt yllä verkostojaan. Yksin jääminen on silti raskas asia.
   – Joudun sanomaan harrastuspiireissä, etten nyt pysty antamaan sellaista panosta kuin aikaisemmin. Minut on silti toivotettu edelleen tervetulleeksi mukaan. Ihmiset hyväksyvät sen, että surulle on annettava aikaa.
   Raili on pyrkinyt jatkamaan niiden asioiden tekemistä, mitä hän aikaisemmin teki Ension kanssa. Yksi niistä on syksyinen ruskaretki Lappiin.
   – Tänä vuonna lähdin sinne yksin. Tunturissa kävellen oli mahdollisuus muistella vuosikymmenten takaisia yhteisiä retkiä, joita teimme Luojan kauniissa maastossa.
   – Muistot voimaannuttavat, Raili selittää.
   Niinä päivinä, kun olo on tuntunut erityisen raskaalta, Raili on kirjoittanut surun päiväkirjaa.
   – Se on selkiinnyttänyt ajatuksiani ja ehkäpä myös helpottanut ahdistusta.
   Myös lukeminen on tuonut lohdutusta.
   – Mitään kovin raskasta en jaksa tällä hetkellä lukea. Erityisesti minua ovat lohduttaneet Risto Kormilaisen kirjat. Ne antavat lohdullisen ja positiivisen kuvan elämästä surunkin keskellä.
   Raili kokee omakseen Kormilaisen viestin siitä, että vaikka elämä on raskasta, siihen liittyy myös jälleen näkemisen toivoa.
   – Mutta ikävä on kova.

KAISA ANTTILA