Kaisa Anttila: Hautajaiset ovat eläviä varten

30.10.13

Hautajaiset ovat eläviä varten

Kun olin pieni, minulla oli paljon vanhoja sukulaisia. En tuntenut heitä kovin hyvin, mutta kun he kuolivat, osallistuin heidän hautajaisiinsa muun perheen mukana. Lapsena hautajaiset tarkoittivat minulle juhlavaa mekkoa ja lukemattomia vieraita ihmisiä, joille piti niiata nätisti.
   Silloinkaan, kun olin tuntenut vainajan, en ymmärtänyt, miksi häntä tarvitsisi surra. Muistan hämärästi, kun äitini tuli eräänä päivänä kertomaan, että isotätini Kaisa on kuollut. Isosiskoni alkoi itkeä. Minä en ymmärtänyt miksi olisi pitänyt itkeä. Kaisa-tätihän oli mennyt Taivaaseen ja hänellä oli siellä hyvä olla.
   Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miksi suremme kuolemaa. Emme sure sitä, että jonkun piti kuolla. Suremme sitä, että emme enää saa nauttia läheisemme seurasta. Hautajaiset eivät ole vainajaa varten vaan omaisia varten.
   Tuo ymmärrys syntyi rankan kokemuksen kautta. Erään minulle läheisen ihmisen vauva menehtyi synnytyksessä. Vaikka katsoin tapahtumia sivusta, ne sattuivat kipeästi myös minuun. Samoin sattui läheisteni kokema suuri suru.
   Vauvan kuolema tuntui väärältä. Suomessa vauvan kuoleminen synnytyksessä on äärimmäisen harvinaista. Sellaista ei pitänyt tapahtua. Miksi juuri tämän vauvan piti kuolla?
   Pienen vauvan hautajaiset olivat aivan toisenlaiset kuin lapsuuteni kokemukset. Pikkuriikkinen arkku, loputon määrä kyyneleitä, ikävä ihmistä kohtaan, jota meistä kukaan ei ollut ehtinyt oppia tuntemaan.
   Siunaustilaisuuden jälkeen, istuessamme hiljaisina kahvia juomassa, jotakin ihmeellistä tapahtui. Jaoimme surun. Suru ei hävinnyt, eikä ikävä ollut vähäisempää, mutta sitä kaikkea oli jotenkin helpompi kestää.
   Olen myös saanut nähdä sen, kun kuolema onkin helpotus. Isoäitini kuoli vanhana sairastettuaan hyvin pitkään Alzheimerin tautia. Hän ei ollut moneen vuoteen pystynyt edes puhumaan. Vahva sydän jatkoi pomppimistaan, vaikka mieli tuntui kadonneen kauan aikaa sitten.
   Kun keuhkokuume lopulta vei voiton, päällimmäinen ajatus oli helpotus. Luulen, että isoäiti oli pelännyt valtavasti viimeisinä vuosinaan. Hän ei tiennyt missä oli tai keitä ihmiset hänen ympärillään olivat. Nyt vihdoin isoäitini ei tarvitsisi enää pelätä.
   Hänen hautajaisissansa tunnelma oli hyvin toisenlainen kuin pienen vauvan hautajaisissa. Suru oli tietysti läsnä, olimmehan menettäneet läheisen ihmisen, mutta menetys oli tapahtunut jo kauan aikaa sitten. Hautajaiset eivät olleet hyvästit. Ne olivat ennemminkin piste pitkille hyvästeille.

KAISA ANTTILA

Artikkeli on osa lehteä 36/2013