Katja Kiiskinen: Näkemiin, ystäväni

2.10.13

Näkemiin, ystäväni

Syyskuun 12. päivä kuluvaa vuotta oli tähänastisen elämäni raskain päivä. Menetin rakkaan ystäväni, koirani Lenin, jonka kanssa sain viettää seitsemän ihanaa yhteistä vuotta.
   Leni joutui yllättäen leikkaukseen, joka sujui hyvin ja saatiin onnistuneesti hoidettua. Leikkauksen jälkeen Leni ei kuitenkaan jaksanut enää herätä. Sen pieni sydän hiipui ja hengitys lakkasi. Elvytyksestä huolimatta Leni nukkui pois.
   On vaikea ymmärtää, etten koskaan enää näe Leniä, en saa silittää sen turkkia enkä nuuskia sen koirantuoksuisia tassuja. Se ei koskaan enää istu sylissäni ja vaadi rapsutuksia kuoputtamalla tassullaan kättäni.
   Viimeisen kerran, kun näin Lenin elossa, sanoin sille, että kaikki hyvin, pääset lääkäriin ja tulet kuntoon. Vähänpä tiesin.
   Mutta ehkä Leni itse tiesi enemmän. Se oli todella reipas ja urhoollinen, vaikka olikin kipeä. Ehkä se tiesi, ettei joutuisi kipuilemaan enää pitkään.
Jos minäkin olisin tiennyt, olisin tehnyt asioita toisin. Olisin hyvästellyt sen kunnolla, enkä vain kantokopan ritilän läpi.
   Sitä on kuitenkin turha enää miettiä, sillä ajassa ei voi palata takaisin.
   Suru on hinta, jonka itse kukin joutuu lemmikistä lopulta maksamaan.
   Lohtua tuo se, ettei Leni ole enää kipeä. Ja että sen pelastamiseksi tehtiin kaikki mahdollinen. Se ei vain riittänyt.
   Pienestä koirasta jäi sydämeen suuri suru, eikä kulu päivääkään, etten ajattelisi Leniä.
   Toisinaan jopa unohdan, ettei se ole enää luonani. Havahdun todellisuuteen, kun aamuisin lenkille onkin lähdössä vain yksi koira.
   Onneksi minulla kuitenkin on vielä toinen koira, jonka ansiosta arkirutiinit eivät ole muuttuneet. Jos minun ei tarvitsisikaan lähteä aamuisin heti herättyäni ulos, voisi oloni olla vielä tyhjempi.
   Surun lisäksi jäivät myös hyvät muistot. Vaikka ystävä on poissa, muistot eivät katoa koskaan.
   Joidenkin mielestä lemmikit ovat vain eläimiä, eikä niitä kannata surra. Sellaiset eivät ole koskaan todella kokeneet sitä pyyteetöntä rakkautta ja iloa, jota lemmikki omistajalleen antaa.
   Eräs jopa totesi kylmästi, että sellaista se on noiden eläinten kanssa. Minusta on sydämetöntä vähätellä toisen menetystä.
   Sanoipa kuka tahansa mitä tahansa, niin minä uskon, että vielä me kohtaamme.
   Enkä varmasti ole ainoa, joka niin uskoo.

KATJA KIISKINEN
 

Artikkeli on osa lehteä 32/2013