Katja Kiiskinen: Miksei kukaan käy?

14.11.13

Miksei kukaan käy?

Vierailin pitkästä aikaa erään vanhan sukulaiseni luona. Asumme eri paikkakunnilla, joten näen häntä melko harvoin. Liian harvoin itse asiassa.
   Menimme kylään isäni kanssa. Hän totesi pirttiin astuessamme, että toi mukanaan harvinaisen vieraan. Sukulaisemme katsoi minua pitkään ja hymyili, muttei tuntenut minua. En ollut yllättynyt.
   Isäni kertoi minun olevan hänen tyttärensä, jolloin vanhan nainen naurahteli hämmästyneenä ja ihmetteli, kuinka olin kasvanut jo isoksi.
   Kahvipöydässä istuessamme nainen katsoi minua keskustelun lomassa hyvin tarkkaavaisesti. Jonkin ajan kuluttua hän totesi hämillään, ettei hän kyllä tunne minua. Kun isäni kertoi uudestaan, että hänen tyttärensähän se siinä istuu, niin jälleen ihmeteltiin aikuiseksi varttumistani.
   En edelleenkään yllättynyt, sillä tiesin, ettei tämä vanha nainen enää välttämättä tunnista ihmisiä tai muista edes mitä vuotta eletään.
   Jonkin aikaa rupateltuamme yllätyin kuitenkin positiivisesti.
   Aivan yhtäkkiä vanhan naisen ilme kirkastui. Hän kysyi isältäni: ”Onko tämä Katja?”
   Kumpikaan meistä ei ollut vierailun aikana maininnut nimeäni hänelle. Nainen onnistui kaivamaan nimeni jostain muistinsa sopukoista.
   Kun vahvistimme, että aivan oikein hän muistaa, näin hänen silmissään riemua. En tiedä, iloitsiko hän siitä, että muisti, vai jälleennäkemisestä. Oikeastaan sillä ei ole mitään väliä. Hän tuli silminnähden iloiseksi, ja se on tärkeintä.
   Kun oli aika lähteä, vanhan naisen silmiin syttyi suru. Hän totesi harmissaan, ettei kukaan enää käy hänen luonaan.
   En tiedä, onko todella niin, vai eikö hän vain muista vierailuja.
   Myös minä tulin surulliseksi. Tajusin, etten itsekään ole vieraillut riittävän usein.
   Sukulaisemme ei ole ainoa vanhus, joka odottaa yksin kotona, että joku tulisi käymään.
   Onko meillä todella, ihan oikeasti aina niin kiire, ettemme ehdi tavata vanhuksiamme nyt, kun he vielä ovat täällä?
   Sillä, etteivät he välttämättä tunnista meitä, ei ole mitään väliä. He ilahtuvat vierailusta, ja se on pääasia.
   ”Ollaanko enkeleitä toisillemme” lauletaan eräässä laulussa. Minusta tuntuu, että riittäisi, jos olisimme toisillemme edes ihmisiä.

KATJA KIISKINEN

Artikkeli on osa lehteä 38/2013