Joulusinappia

18.12.13

Joulusinappia

Yhtäkkiä se oli jokaisessa kodissa. Radiomankka.
   Elettiin 1970-luvun alkua ja pukki toi perheisiin kautta koko Suomenmaan viihde-elektroniikan huippusaavutuksen: toosan, jolla radiosta voitiin nauhoittaa musaa pelkällä napinpainalluksella.
   Se oli uskomatonta, vallankumous, jonka merkitystä nykypolvet eivät välttämättä käsitä.
   Keikausta täydensi c-kasetti. Se oli kompakti ja pieni, toisin kuin aiemmat kelanauhat. Äänenlaatu oli tuhnu, mutta kyllä se meille kelpasi.
   Sinä jouluna lapset ja nuoret vierailivat toistensa kodeissa ihailemassa laitteita. Meillä oli Hitachi ja Räisäsillä Aiwa.
   Joulunpäivien kiihkossa odotimme, milloin radiosta tuli hyvä biisi ja painoimme jännittyneinä nauhoitusnamikoita. Ei se kaksista ollut, mutta emme ymmärtäneet sitä silloin.

* * *

Eräänä lapsuuteni jouluaattona meille tuli kaksi joulupukkia.
   Ensimmäisen silmät tuijottivat kattoon. Syyksi hän sanoi, että silmät jäätyivät pakkasessa.
   Tämä pukki ei tuonut edes lahjoja, vaan jätti lapsukaiset ihmettelemään tyhjin käsin.
   Pian ensimmäisen lähdettyä tuli toinen joulupukki, joka katsoi ystävällisesti suoraan pieneen lahjansaajaan pakettia antaessaan.
   Epäilen ensimmäisen olleen valepukki…

* * *

Ala-asteella tulin joka päivä koulusta kotiin ennen vanhempiani. Joulukuun pimeät ja yksinäiset iltapäivät taisivat olla vähän tylsiä – kunnes löysin joululahjakätkön kustavilaissohvan kannen alta. Monena päivänä tunnustelin minulle osoitettuja paketteja, ravistelin ja kuuntelin. Ne, joissa arvasin olevan karkkia, availin pikkuhiljaa ja söin suihini. Laitoin karkkipaperit takaisin ja teippasin paketit uudelleen kiinni. Jouluna harmitti.

* * *

Pienikin lapsi osaa pitkät pätkät joululauluja. Ne opitaan korvakuulolta.
   Lapsuudessani oli lähisukulaisilla maatila, navetassa lehmiä ja sukunimenä Heinilä.
   ”Heinilän härkien kaukalon” – sellaisilla sanoilla hoilasimme aina tuttua joululaulua aika pienenä, sisareni ja minä.
   Vasta vähän isompina lapsina hoksasimme, että eivät sanat ihan noin menekään. Emme antaneet sen haitata. Joskus oli kiva laulaa edelleen Heinilän häristä.

* * *

Taisin olla 14-vuotias, kun totesin, että toisen ilo on tosiaan suurin lahja. Olin kuullut, ettemme saisi sinä vuonna pukkia meille. Arvasin, että sisarukseni pettyisivät siitä. Niinpä ryhdyimme äidin kanssa tontuiksi.
   Kun perheen pienimmät olivat saunan lauteilla, kiikutimme lahjat kuusen alle. Todisteeksi pukin vierailusta jätimme pöydälle puoliksi syödyn joulutortun ja lapun, jossa pukki pahoitteli kiirettään.
   Posket punaisina saunasta kirmanneet sisarukset eivät jääneet pukkia kaipaamaan. Taisivatpa helpottua päästessään laulamasta karvanutulle. Mutta vielä yli 20 vuotta myöhemminkin he muistavat sen puoliksi syödyn joulutortun. Se teki taiasta totta.

Artikkeli on osa lehteä 43/2013