Sain kasvattaa poikani aikuiseksi asti

19.2.14

Sain kasvattaa poikani aikuiseksi asti

”Olen onnellinen jokaisesta lapsesta, vaikka yksi heistä päätyi tekemään itsemurhan. Jokainen meistä on koko ajan syrjäytymisvaarassa, koska emme tiedä, mitä meille tapahtuu seuraavaksi.”

Lapselta ei saa vaatia kiitollisuutta sellaisista asioista, jotka kuuluvat kaikkien lasten perusoikeuksiin, sanoi Ulla Kaislarannan äiti aikoinaan.
   Kaislaranta ei saanut sisaruksia, joita hän on aina kaivannut, siksi hän jo nuorena ajatteli haluavansa useita lapsia.
   – Kun toivoin kolmatta lasta, sitä ei vain kuulunut. Sain hormonihoitoa, mikä tuntui epäonnistumiselta. Sitten kun lapsi syntyi, tuntui että minulle on suotu mahdollisuus. En tiedä mihin minä sitä kiitollisuutta lähetän, minne ja kenelle, luonnolleko, mutta kiitollinen olen.
   Yksi lapsista on kirkkomaahan saateltu, kuten äiti asian ilmaisee. Poika teki itsemurhan aikuiseksi ehdittyään.
   – En ole löytänyt perustelua, miksi näin piti käydä.
  
Tapahtuma kaikkine seuraamuksineen on opettanut ja avannut jokaista jäsentä Kaislarannan perheessä. Vuosien mittaan ne viisi lasta, jotka ovat tässä elämässä, ovat löytäneet paikkansa, mistä äiti on äärimmäisen kiitollinen.
   Myöhemmin Ulla Kaislaranta on oppinut olemaan kiitollinen myös siitä ajasta, jonka hän sai elää itsemurhan tehneen pojan kanssa. Vaikka nuori elämä päättyi hirvittävällä tavalla, äiti sai kuitenkin seurata hänen kasvuaan nuoreksi aikuiseksi.
   Oulun lasten ja nuorten taidekoulun rehtorina toimiva Kaislaranta nimeää kaksi asiaa, joissa hänellä on juuret ja jotka ovat kantaneet hänet kaikkien vaikeidenkin kausien läpi: taidekoulu ja perhe.
   – Olen etuoikeutettu, kun saan tehdä hienoja juttuja nuorten ihmisten kanssa.
   Kiitollisuus tekee nöyräksi, saa kunnioittamaan toisia ihmisiä ja ponnistelemaan tärkeiden asioiden vuoksi. Mutta sitä pitää opetella. Se on asioiden tarkastelua ja tajuamista, koska mikään ei ole itsestäänselvää.
   – Olen onnellinen jokaisesta lapsesta, vaikka yksi heistä päätyi tekemään itsemurhan. Jokainen meistä on koko ajan syrjäytymisvaarassa, koska emme tiedä, mitä meille tapahtuu seuraavaksi, sanoo Kaislaranta.
Rakkaus on suuri voima, sen kertominen ääneen saa ihmisistä paljon luovuutta irti.
   – Minä olenkin ollut aina kova rakastamaan, hän nauraa.
   Kun omalla lapsella oli vaikeaa, Kaislaranta ajatteli, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Kun lapsi päätti oman elämänsä, äiti joutui miettimään, mihin sitten uskoo, mihin turvautuu.
  
Vaikeissa paikoissa monet ilon aiheet löytyivät läheltä: Nyt lapset osaavat tätä. On sentään koti. Elossa olevat lapset ovat terveitä. Voi silittää lapsen poskelta kiharan pois ihan vain sen takia, että on saanut elämältä niin paljon enemmän kuin olisi ikinä voinut kuvitella, suruineen ja murheineen.
   Muutos ravistelee aina perhettä. Kun nuori muuttaa kotoa pois, perheen roolit muuttuvat.
Kaislarannan perheen poika lähti niin, ettei hän tule enää käymään muuten kuin muistoissa. Hänestä puhutaan usein, hän on edelleen läsnä äidille ja sisaruksille.
   Ensimmäisenä vuonna ei mennyt päivää, ei tuntia ilman että äiti olisi ajatellut kuollutta poikaansa. Ajan kanssa suru on muuttanut muotoaan.
   Jossakin vaiheessa tuli romahdus, jolloin äiti tarvitsi ulkopuolista apua. Surumielisyys ei katoa mihinkään, mutta se ei enää tunnu ahdistavalta.
   – En ole sellainen hautausmaalla seisoskelija. Poikani tuntien voin kuvitella, kuinka hän sanoisi: Mitä sinä yhtenään täällä ramppaat? Mene kotiin siitä.

Artikkeli on osa lehteä 7/2014