Kuoleman majesteetti

29.10.14

En koskaan unohda sitä marraskuista torstai-iltaa, jolloin veljeni lähti tästä maailmasta. Siitä on pian kolme vuotta.
   Sairaus sisälsi suurta kärsimystä, kuolema tuli asiantuntevassa ja kodikkaassa Terhokodissa Helsingissä.
Veljeni oli tajuton, kun saavuin paikalle edellisenä päivänä. Hoitajat sanoivat, että osa hänestä on läsnä, vaikka kommunikointi oli jo mahdotonta. Veli kesti vielä runsaan vuorokauden. Meitä oli kolme naista valvomassa hänen huoneessaan.
   Hämärä huone, ikkunassa kynttiläkranssi, hengityskoneen ääni. Sitten tuli lähdön hetki. Se oli nopeasti ohi. Itkimme kuin pienet lapset, peloissamme mutta myös kokien voimakkaasti tilanteen pyhyyden ja kauneuden, kuoleman majesteetin läsnäolon.
   Niin kauan kun on ollut ihmisiä, on ollut näitä kokemuksia. Kuolemassa kohtaamme itseämme suuremman,  josta viime kädessä  koemme olevamme  riippuvaisia.
   Kyse ei ole tietämisestä eikä ymmärtämisestä. Kuvaamani kokemus tuli jostain sielun syvimmistä kerroksista ja oli hämmentävän primitiivinen.
   Uskonnot ovat olleet keskeinen elementti kaikissa kulttuureissa, hyvässä ja pahassa. Niitä voi tutkia, Jumalalasta ja tuonpuoleisuudesta emme voi saada tietoa.
   Ihmisen järki on kyennyt suuriin saavutuksiin ja uskominen tullut vaikeammaksi.  Järki ei voi kuitenkaan avata meille perimmäisiä kysymyksiä, joihin kuolema ja sen jälkeinen elämä liittyvät.
   Materialistit uskovat, että vain se, minkä järki käsittää ja aistit havaitsevat, on totta. Suurin osa meistä ei koe tätä perimmäiseksi totuudeksi, mutta helposti lähdemme mukaan tähän yleisesti hyväksyttyyn leikkiin torjuen luonnolliset uskonnolliset tarpeemme.
   Unohdamme, että juuri uskonnostamme voimme saada voimaa kestää tämä traaginen kuolevaisuutemme.
   Kirkot koetaan luotaantyöntävinä, koska siellä puhutaan kuolemasta. Uskon maailmassa voimme kuitenkin lähestyä elämän ja kuoleman suuria salaisuuksia. Uskonnot ovat monella tavalla inhimillisiä, mutta ne kantavat uumenissaan paljon hyvää ja arvokasta.
   Elämässä on kärsimystä mutta kärsimys loppuu ja alkaa toinen todellisuus. Ikivanhat viisaudet taittavat terän niin epätoivolta kuin narsismilta, jolloin voimme kulkea elämämme läpi luottavaisempina ja lohdutettuina.

MARJA-KAISA HEIKKINEN

Artikkeli on osa lehteä 36/2014