Vähissä välittäjät

30.10.14

Iltauutisissa kerrottiin viime viikolla norjalaisesta lääkäristä, joka aikoo lähteä pahimmalle ebola-alueelle hoitotyöhön tiedostaen täysin riskit, joita hän ottaa matkustamalla Länsi-Afrikkaan.
   Lääkäri perusteli ratkaisuaan toteamalla rauhallisesti, että taudin leviämiseen on puututtava kaikin voimin: miksi jonkun muu olisi lähdettävä mutta hänen ei?
   Torstain Kotimaassa kirjailija Jari Tervo totesi, että ennen vanhaan ihmiset kyselivät, onko elämää kuoleman jälkeen. Nyt minäminä-ajassa ihmetellään, onko elämää itseni ulkopuolella.
   Viikonlopun Helsingin Sanomat jatkoi samasta aihepiiristä. Toimittaja kehotti lukemaan kirjoja, jotta nykypäivään kuuluva pinnallisuus ja täydellinen välinpitämättömyys vähenisivät.
   Onko norjalaislääkäri vain poikkeus muutamien muiden joukossa itsekeskeisessä maailmassa?
   Viime sunnuntaina Pyhän Luukkaan kappelin jumalanpalveluksessa siteerattiin runoa, joka sopi pohdiskeluihini.
Saarnassa puhuttiin seurakuntalaisten – keskenään erilaisten ihmisten – välisistä suhteista, pyrkimyksestä noudattaa Jeesuksen neuvoa rakastaa lähimmäistä samalla tarmolla kuin itseä.
   Englantilaisen Tessimond-nimisen runoilijan tekstissä ei kuvailla ylenpalttiseksi meidän tavallisten ihmisten kykyä rakastaa. Välittämisemme on pikemminkin perin himmeällä kirjoitettua, kuten runon kirjoittaja sanoo.
   Mutta samalla kun yritämme vajavaisestikin hapuilla toisiamme kohti, huomaamme ”että yhdessä voimme kävellä vakaammin läpi pimeiden ja ahtaiden paikkojen”.
   Värikkään elämän elänyt brittirunoilija saattaa olla itse kokenut, että painajaiset on helpompi selvittää, kun ei jätetä yksin.
 

Tessimond jatkaa:
”Tarvitsemme tienvarteen majataloja,
mereen saaria,
seisakkeita, joilla jakaa löytöjä,
tarkistaa karttoja,
verrata muistiinpanoja;
jokainen tarvitsee välillä
toista niin kuin puhumiseen
tarvitaan kurkku ja kieli.”

RIITTA HIRVONEN

Artikkeli on osa lehteä 36/2014