Kirkkomaalari Mikael Toppelius on kuvannut Haukiputaan kirkossa puhuttelevasti viimeisiä aikoja. Kuva: Sanna Turunen / arkisto

”Avoin syntien tunnustaminen on radikaalia”

19.11.14

Pahuus ei pesi vain Isis-joukkojen terroristeissä, vaan jokaisessa meissä. Näin toteaa professori Jaana Hallamaa. Ensi sunnuntai on kirkkovuodessa tuomiosunnuntai. Raamatun mukaan maailman päättyessä kaikki ihmiset kootaan Kristuksen tuomioistuimen eteen. Toiset pääsevät iankaikkiseen elämään ja toiset tuomitaan kadotukseen.

Kun rikollisryhmä sieppaa koulutyttöjä tai terroristijärjestö surmaa eri uskontoon kuuluvia, on helppo sijoittaa pahuus itsensä ulkopuolella jonnekin Jumalasta piittaamattomaan, syntiseen maailmaan.

Helsingin yliopiston professori, teologian tohtori Jaana Hallamaa, tekevätkö pommittajat, sieppaajat ja terroristit sellaisia tekoja, joihin me tavalliset ihmiset emme pysty?
Pahuus on jatkumo, jonka toisessa päässä ovat hirmuteot, kuten terrorismi. Toisessa päässä on arkipäivän pahuus: ilkeät sanat, vähättely tai koulutoverin kiusaaminen.
   Ääritekoihin ei syyllistytä välittömästi vaan vähitellen. Väkivaltaan turvautumiseen tottuu. Kun kynnys on ylitetty, jatkaminen käy yhä helpommaksi. Suurin osa pommittajista, sieppaajista ja terroristeista on alkuaan samanlaisia, tavallisia ihmisiä, kuten mekin.
   Onko mielestäsi mahdollista nähdä terroristissa jotain muutakin kuin se ääretön pahuus, joka tuo heidät uutisotsikoihin?
   Terroristit ovat ihmisiä ja terrorismin taustalla on monenlaisia syitä. Niiden selvittäminen ja ymmärtäminen on tärkeää, jotta terrorismia voidaan ehkäistä.
   Väkivalta on aina pahaa kohteen kannalta, vaikka sitä käyttävä perustelee tekoaan hyvillä tavoitteilla.
On tärkeää, että eri yhteisöt ja me jokainen etsimme, tuemme ja ylläpidämme väkivallattomia keinoja ratkaista ristiriitoja.

Pahuus on ihmisten yhteistä historiaa. Mikä muu? Onko yhteistä osaamistamme kyky tehdä hyvää?
Pahuus on ihmisten yhteistä historiaa, mutta myös hyvän tekeminen on ihmisten yhteisen kertomuksen kestoaihe. Hyvää on nytkin kaikkialla arjessamme.
   Hyvää voi vahvistaa huomioimalla se, kiittämällä ja antamalla siitä tunnustusta.
   Maailmassa, jossa turvaudutaan väkivaltaan, on vaikea selvitä pelkästään väkivallattomin keinoin.     Jokainen voi kuitenkin omassa arjessaan ja työssään, kansalaistoiminnassa tai politiikassa, pyrkiä yhdessä muiden kanssa siihen, että erimielisyydet ja eturistiriidat ratkaistaan rauhanomaisesti, oikeudenmukaisesti ja reilusti.

Tekeekö meille ihmisille hyvää vai pahaa se, että tunnustamme avoimesti jumalanpalveluksen synnintunnustuksessa kyvyttömyytemme elää oikein; rakastaen ja välittäen, kuten Raamattu opastaa?
Synnintunnustus on yhteisen ihmisyyden ja ihmisten välisen kohtalonyhteyden tunnustamista: meidät on kutsuttu tekemään hyvää toisillemme, mutta epäonnistumme monin tavoin. 
   On vaikea tunnustaa omat virheensä ja vielä vaikeampaa on sanoa tehneensä väärin ja aiheuttaneensa muille vahinkoa.
   Aikuinen vastuun ottaminen ja kantaminen edellyttävät kuitenkin, että näemme omat puutteemme emmekä etsi syitä ulkopuoleltamme.
   Politiikasta ja työelämästä on tuttua se, etteivät ihmiset herkästi myönnä virheitään. Tätä taustaa vasten on hätkähdyttävää ja suorastaan radikaalia, että synnintunnustus kuuluu jokaiseen jumalanpalvelukseen.

RIITTA HIRVONEN