Elämä ei koskaan palaa ennalleen

13.11.14

Elämä ei koskaan palaa ennalleen

Tommi Paanasen ainoa poika kuoli syöpään neljävuotiaana.

Kempeleläisen Tommi Paanasen poika Arttu kuoli syöpään 28.5.2012.
   Arttu menehtyi pari kuukautta ennen viisivuotispäiväänsä.
   Isä arvelee, ettei hän toivu lapsensa kuolemasta koskaan.
   – Kyllä elämä sen jälkeen on ollut aika kauheaa.
   Arttu sairasti imusolmukesyöpää kaksi ja puoli vuotta.
   Aluksi hoidot tehosivat, ja kasvain keuhkojen välikarsinasta hävisi. Tauti näytti jo voitetulta.
   Kontrollikäynnillä tammikuussa 2011 kuitenkin paljastui, että syöpä oli uusiutunut.
   – Olihan se sokki. Meille kerrottiin, että nyt ainoa parannuskeino on kantasolusiirto, mutta tauti pitää saada ensin uudelleen kuriin.
   Ennuste ei ollut hyvä, mutta toivoa vielä oli, joten hoidot alkoivat alusta.
   Toinen siskoista sopi kantasolujen luovuttajaksi. Kantasolusiirron piti olla heinäkuussa 2011, mutta se peruttiin viime tipassa.
   – Päästyämme Artun kanssa lastenklinikkaan Helsinkiin lääkäri totesi, ettei tautia saada enää hallintaan. Hän sanoi, että menkää kotiin ja viettäkää aikaa pojan kanssa. Hoidot loppuivat siihen.

”Elimme kuin
viimeistä päivää”

Kotimatka Helsingistä Ouluun oli raskas.
   Artun vanhemmat yrittivät hakea apua yksityisistä syöpäklinikoista, ulkomailtakin, mutta seinä tuli vastaan joka paikassa. Kaikki voitava oli alan parhaiden asiantuntijoiden mukaan tehty.
   – Alkoi viivytystaistelu. Otimme joka hetkestä kaikki irti, ja elimme kuin viimeistä päivää.
   Arttu oli kotona mahdollisimman paljon. Syksyllä tauti levisi luustoon ja aiheutti kovia kipuja, joiden vuoksi hänen piti välillä olla sairaalassa.
   Sinnikäs Arttu kuitenkin taisteli tiensä kerta toisensa jälkeen takaisin kotiin.
   Toisinaan hän voi hyvin ja pystyi pelaamaan jääkiekkoa, luistelemaan ja laskemaan pulkkamäkeä.
   Vielä maaliskuussa 2012 Arttu kävi perheensä kanssa hiihtolomareissulla Syötteellä.
   – Ostin Artulle uudet sukset ja monot, ja hän hiihti vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa.
   Perhe yritti pitää toivoa yllä viimeiseen saakka, mutta Arttu vaistosi tilanteen.
   – Arttu sanoi, että minä en halua kuolla, vaan haluan olla teidän kanssanne. Kerran hän purskahti lohduttomaan itkuun ja totesi, että eihän tässä näin pitänyt käydä.

Loppuvaiheessa
kivunhoito ontui

Arttu lähti sairaalaan viisi päivää ennen kuolemaansa omasta pyynnöstään kovien kipujen vuoksi.
   – Loppuvaiheen kivunhoito ei toiminut suunnitellusti. Arttu sai kipupumpun neljä päivää ennen kuolemaansa.
Isä, äiti ja kaksi siskoa olivat Artun vierellä, kun hän nukkui pois toukokuisena maanantai-iltana.
   Viimeisen henkäyksen jälkeen perheenjäsenet ottivat Artun vuorotellen syliin ja pitelivät häntä vielä hetken.
   Arttu siunattiin lähimpien läsnä ollessa ja haudattiin Kempeleen hautausmaalle.
   – Olemme vaimoni kanssa ostaneet hautapaikat itsellemme Artun vierestä.

Perheelle ei
tarjottu tukea

Perheelle ei tarjottu tukea Artun kuolemasta selviämiseen.
   – Jäimme tyhjän päälle. Olimme aika hukassa koko perhe. Sisaruksille olemme itse järjestäneet apua, jota ei ollut helppo saada.
   Muiden syöpään kuolleiden lasten vanhempien kanssa perhe on viestitellyt jonkin verran.
   – Mutta vertaistukiryhmistä emme ole innostuneet.
   Lisäsurua toi Tommi Paanasen äidin menehtyminen haimasyöpään tämän vuoden elokuussa.
   Osa ihmisistä alkoi vältellä perhettä Artun kuoleman jälkeen.
   – Suhtautuminen meihin muuttui. Sosiaalinen elämämme on aika hiljaista.
  – Toisaalta surun myötä ympärille on rakentunut suojamuuri, jonka läpi ei ole helppo tulla.

Arttu on läsnä
joka päivä

Arttu on yhä läsnä perheen arjessa, ja hänestä puhutaan päivittäin.
   Tommi Paananen siirsi työhuoneensa Artun huoneeseen, jossa on tallella osa Artun leluista ja vaatteista sekä piirustuksia seinillä.
   Kaipuu lapseen säilyy ikuisesti. Mielessä pyörivät Artun sanat: ”Kiitos, että olet minun isi.”
   – Olin Artun kanssa läheinen. Hän oli paras kaverini. Mielelläni olisin jatkanut elämää hänen kanssaan.
   – Nyt täytyy vain sopeutua uuteen maailmaan, joka on täysin erilainen kuin entinen.
   Isä käy poikansa haudalla lähes päivittäin. Lohtua tuo usko siihen, että joskus he Artun kanssa vielä tapaavat.
   – Elän jälleennäkemisen toivossa. Kyllähän siihen haluaa uskoa ehkä enemmän kuin aikaisemmin.

HELI VÄYRYNEN