Seurakuntamestarien tehtäviin kuuluu valmistella kirkko jumalanpalvelukseen. Siihen kuuluu myös virsinumeroiden laittaminen virsitauluun. Joskus sinne on lipsahtanut vääränkin virren numero

Heikki ja Mauno ovat pian työnsä tehneet

19.11.14

Kaksi miestä mustissa puvuissa astelee pitkin Piippolan kirkon käytävää. Seurakuntamestarit Mauno Kallio ja Heikki Rosenberg kättelevät ja kutsuvat toimittajan peremmälle kirkkoon.
   – Pistin aamulla tänne lämmöt päälle, mennään tuonne sakastiin, siellä on vähän lämpimämpää, kertoo Rosenberg.
   Kovin lämmin ei sielläkään ole, mutta nämä miehet ovat tottuneet kylmyyteen.
   – Silloin kun kaivoi hautaa liki neljänkymmenen asteen pakkasessa, niin meinasi tulla kylmä, vaikka hiki olikin, toteaa Mauno vakavalla naamalla.

Maalaispojista tuli
seurakuntamestareita

Niin, seurakuntamestareiden työtä on ollut pitkään myös hautojen kaivaminen. Sittemmin koneet ovat korvanneet lihasvoiman. Toisin oli 1970-luvulla, kun miehet aloittivat työt seurakunnassa. Ensin palkkalistoille tuli Heikki.
   – Olin Rantsilassa vanhustentalon talonmiehenä, ja hain silloisen Rantsilan seurakunnan suntioksi, kun paikka tuli auki, kertoo Heikki.
   Vuosi oli 1975. Ensimmäinen pesti kesti neljä vuotta, sitten Limingassa syntynyt maatalon poika siirtyi viljelemään maata. Suntion hommia hän teki, kun tarvittiin tuuraajaa. Yksi vuosi meni Temmeksellä ihan täysipäiväisenäkin.
    – 2003 jätin viljelyhommat ja tulin vakituiseksi tänne Piippolaan, Heikki kertoo.
   Heikin ja Maunon tiet kohtasivat jo vuonna 1979.
   – Niin, tämä Heikki kun sanoi itsensä irti, minut valittiin tilalle Rantsilaan, Mauno kertoo.
   Pitäjä oli hänelle tuttu, sillä Paavolassa syntynyt Mauno oli muuttanut Rantsilaan seitsenvuotiaana. Nuorena miehenä tie oli vienyt töiden perässä Helsinkiin.
   – Mutta eihän se kaupunkielämä passannut maalaispojalle. Oli hyvä palata takaisin.

Kirkosta toiseen
viiden pitäjän alueella

Mauno toimii yhä pääasiassa Rantsilan kirkolla, Heikki Piippolassa. Siikalatvan seurakunnassa neljällä seurakuntamestarilla on työsarkana viisi kirkkoa ja vielä useampia hautausmaita.
   Jokaiselle kaikki seurakunnan kirkot ovat tulleet siis tutuiksi.
   Kun Heikki siirtyy eläkkeelle joulun alla ja Mauno alkuvuodesta, kaikki jää kahden seurakuntamestarin harteille. Se saakin Heikin ja Maunon otsat rypistymään.
   Tilannetta paikataan ostopalveluina ja turvaamalla yhä enemmän vapaaehtoisiin, mutta kokeneita seurakuntamestareita mietityttää, rapistuvatko kirkot ja miten jäljelle jäävät työtoverit pärjäävät. Kiirettä piisaa jo nyt.
    – Papit suhaavat tukka putkella sunnuntaisin kirkosta toiseen. Meillä on vielä enemmän kiire, koska paikalla on oltava ennen muita. Mitenköhän se sitten jatkossa hoituu kahdella miehellä, Heikki ja Mauno pohtivat.

Näkymätöntä ja
näkyvää työtä

Seurakuntamestarien tehtäviin kuuluu huolehtia siitä, että kaikki toimii. He ovat paikalla häissä, kasteissa ja hautajaisissa.
   He vastaavat seurakuntalaisten kysymyksiin, opastavat, kuinka arkkua kannetaan, miten käännytään ja minne kävellään.
   – Vapaaehtoiset saattavat olla äkkiseltään aika arkoja esimerkiksi hautajaistilanteessa, Heikki tuumii.
   Työnkuvaan kuuluu huolehtia jumalanpalvelusten järjestelyistä: kirkko ja pihamaa siistiksi ja talvella lämpimäksi, kynttilät palamaan, äänentoistolaitteet kuntoon, oikeat virret virsitauluun ja ehtoollisastiat valmiiksi – ja jälkikäteen myös puhtaiksi.
   Jumalanpalveluksessa seurakuntamestarit kantavat kolehtia ja he huolehtivat sen tilityksestä.
   Talvella lumityöt ja hiekoitukset teettävät lisätöitä. Kesällä he opastavat kesätyöntekijöitä hautausmaalla ja huolehtivat nurmialueista.

Hautajaisia riittää
joka viikolle

Ja vaikka seurakuntamestarit eivät Siikalatvallakaan ole enää neljään vuoteen kaivaneet käsivoimin hautoja, he ovat paikalla, kun hautaa kaivetaan tai täytetään. He auttavat kivien siirrossa ja haudan suojaamisessa. Usein myös silloin, kun hautapaikkaa mietitään.
   Miehet naurahtavatkin tuntevansa hautausmaat melkein yhtä hyvin kuin omat taskunsa.
   Eniten seurakuntamestareita työllistävät jumalanpalvelusten ohella hautajaiset. Niin käy myös haastattelun aikana.
   Kun sakastin ikkunasta näkyy hautaustoimiston musta auto, Heikki ja Mauno alkavat vetää palttoita päälle.
   Kirkon pihalla he kantavat arkun yhdessä omaisten kanssa tapuliin. Siellä se odottaa siunauspäivää. Tälläkin kertaa vainaja perheineen oli tuttu. Niin käy usein pienellä kylällä. Nyt ei ole kuitenkaan oikea hetki kuulumisten vaihtoon.
   Takaisin sakastiin kävellessä miehet tuumaavat, että ihmisten kohtaaminen surun ja ilon keskellä vaatii joustavaa mielenlaatua.
   – Joku voi joskus sanoa töksäyttää, mutta asioita ei saa ottaa itseensä, Mauno toteaa.
   – Niin, rauhallinen pitää olla ja nyökytellä vaan, myöntelee Heikki vieressä.

Työssä aina
kun tarvitaan

Aivan kuten papeilla, seurakuntamestareillakin työaika on suhteellinen käsite.
   – Maanantain ja tiistain pitäisi olla vapaita, mutta eipä sitä kehtaa kieltäytyä, jos juuri silloin joku seurakuntalainen ehtisi vaikka katsomaan hautapaikkaa, Heikki tuumaa.
   Molemmat kehuvat työtä monipuoliseksi ja mukavaksi. Työkavereiden kesken on ollut hyvä henki.
Vuosiin mahtuu lukemattomia hauskoja sattumuksia, joita kelpaa muistella vaikka läksiäiskahvituksissa.
   Yksi asia ei ole kuitenkaan muuttunut.
   – Aina se vaan on sellainen pieni jännitys, että meneehän kaikki hyvin. Lopussa pääsee aina helpotuksen huokaus, he toteavat.

TEKSTI JA KUVAT:
ELSI SALOVAARA