Pekka Helin: Ensimmäiset ja viimeiset

12.11.14

Ensimmäiset ja viimeiset

Tiedättehän kirkkokahvit? Tuon rattoisan tilaisuuden, jonka seurakunta järjestää jumalanpalveluksen jälkeen.    Kirkkokahveilla saa turista ja porista, vaihtaa kuulumisia ja solmia tuttavuuksia, näyttäytyä ja esittäytyä.
   Tätä kaikkea saa tehdä, kun ensin vain päästäisiin tarjoilutiloihin sisään. Tilan ovi saattaa olla leveäkin, mutta askel sisään tuntuu olevan hyvin vaikea ottaa. Se johtuu kirkkokansan nöyryydestä ja vaatimattomuudesta.
   Kaikki alkaa jo kirkonpenkistä. Jumalanpalvelus on ohi ja väki kutsuttu kahville. Joissakin muissa maissa ja varsinkin Ruotsissa, jossa ihmiset arvostavat itseään, kirkkokansa suorastaan rynnisi kahville. Mutta Suomessa ei käy niin.
   Suomalainen haluaa näyttää kuinka nöyrä ja vaatimaton hän on. Hän jää kyttäämään, milloin toiset lähtevät kahville. Hän itse ei voi lähteä, sillä silloin hän ei olisi nöyrä ja vaatimaton.
   Sama on nähtävissä ehtoollisella. Ihmiset vilkuilevat ikuisuudelta tuntuvan ajan toisiaan, kunnes joku vanhus lähtee ehtoolliselle penkkiä kolluutellen. Silloin muutkin uskaltautuvat pyhälle aterialle.
   Kirkkokahvi-ilmiö on nähtävissä puhtaimmillaan Kastellin kirkossa Oulussa. Kirkkosali ja juhlahuone ovat lähes vierekkäin, mutta silti monen askeleen päässä toisistaan. Tilaratkaisu suorastaa huutaa nöyryyteen ja vaatimattomuuteen.
   Matkalla kahville on aivan pakko jäädä keskustelemaan tuttavien kanssa, katsomaan pöydälle levitettyjä esitteitä ja muita lippuja ja lappuja, pistäytyä vessaan, vaikka asiaa ei olisikaan tai hidastella askeliaan siinä toivossa, että joku astelisi nopeampaa.
   Mutta ei auta. Yhden on aina oltava ensimmäinen ja toisen viimeinen. Muistan erään ensimmäisen, kookkaan miehen, joka oviaukkoa lähestyessään hidasti vienosti askeleitaan ja astui vavisten sisään. Hän oli menettänyt nöyryytensä.

PEKKA HELIN