Onko aina pakko sanoa?

3.12.14

Katekismuksen kahdeksas käsky, älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi, johdattelee meitä pohtimaan kielenkäyttöämme. Käskyyn sisältyvä syvä viisaus on juuri nyt kristittyjen parissa viiltävän ajankohtainen.
   Kun eduskunta päätti perjantaina hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliitot, käynnistyi kirkon sisällä murheellinen reaktio: tuhannet ihmiset lähtivät kirkosta. Jos pelkkä eduskunnan päätös ei aiheuttanut virtaa kirkosta ulos, koki moni kristitty, että arkkipiispa Kari Mäkisen olisi pitänyt kommentoida
valtiovallan päätöstä aivan toisilla sanoilla kuin mitä hän nyt teki suvaitsevaisuutta korostavassa tiedotteessaan.
   Koska eduskunnan ratkaisun seurauksena monenlaiset tunteet ovat pinnalla ja medioiden palstat täyttyvät jopa jonkinlaisissa tunnemyrskyissä kirjoitetuista kannanotoista, olisi tässä vaiheessa suurinta kristillisyyttä vetää henkeä kahdeksannen käskyn parissa ja nähdä, mikä vaara paljossa puheessa vaanii.
   Perjantain jälkeen kristittyjen keskuudessa on sanottu paljon loukkaavia sanoja, eivätkä puhujat edes välttämättä ole ymmärtäneet sanomisiensa haavoittavaa sisältöä. Sanat, kaikkein lyhyimmätkin, vain muutaman kirjaimen mittaiset, ovat joskus pitkäksi aikaa kipeää tekeviä.
   Adventtina 2014 kirkko ja koko suomalainen yhteiskunta tarvitsevat rauhaa rakentavia puheenvuoroja. Efesolaiskirjeessä kehotetaan puheeseen, mikä on ”rakentavaista ja tarpeellista”.
   Kirkko ei voine estää niiden ihmisten eroamista, jotka kokevat kirkon vääränlaiseksi itselleen. Aikamme ihmiset haluavat näköjään konkretisoida nopeasti oman tunteensa ja näkemyksensä ja klikkaavat siksi itsensä ulos ”armahdettujen syntisten yhteisöstä”, kuten kirkosta puhutaan sen omilla verkkosivuilla.
   Vaikka lähtemistä on vaikea tyrehdyttää, jok`ikinen kristitty voi rakentaa armoa tarvitsevien yhteisöön rakentavan erimielisyyden kulttuuria. Silloin oman mielipiteen ensisijaisuuden tilalle tulee toisen ihmisen tarina.

RIITTA HIRVONEN