Aina saa palata kotiin

4.2.15

Kun olin lapsi, äitini oli usein kovin kiireinen töittensä ja kotitöitten kanssa. Isän juominen aiheutti monenlaisia kriisejä kotona, ja ne työllistivät äitiä lisää.
   Meille lapsille äiti yritti parhaansa mukaan järjestää monenlaista ajankulua, vilkkaita kun olimme. Kerrankin muistan, kun hän oli ilmoittanut minut ja pikkusiskoni nukentekokurssille. Olin ehkä 11-vuotias eikä aihe tietenkään kiinnostanut pätkääkään! Äiti sai suostuteltua minut mukaan sillä ehdolla, että voin tulla pois, jos ei ole kivaa.
   Myöhemmin, parikymppisenä, lähdin omasta tahdostani Keski-Eurooppaan. Äitini saatteli minut lentokentälle sanoen, että tulet sitten kotiin, jos siellä on hankala olla.
   Vastikään olen oivaltanut, että äitini antoi minulle yhden elämäni hienoimmista lahjoista: mahdollisuuden palata aina kotiin. Tapahtuipa mitä tahansa, olipa tilanne mikä tahansa, olinpa käyttäytynyt kuinka rumasti tahansa, kodin ovet ovat aina avoinna minulle.
   On turvallista tietää, että on olemassa ”koti”. Se ei ole enää aikuisena fyysinen rakennus, vaan jotain, joka on minussa sisällä. Vaikka lapsuudessani oli paljon kaaosta ja epäsopua, olen aikuisempana saanut mahdollisuuden korjata ”kotiani”.
   Yhdeksi kivijalan tueksi olen liittänyt Jumalan rakkauden ja hyväksynnän. Se ei katso lapsuutta, eikä kysy äidin, isän, mummon tai veljen mielipidettä. Se on ehdottoman pysyvää, olemassa juuri niin kauan kuin haluan sitä ottaa vastaan. Ja vaikka jonakin päivänä en halua sitä, vaan valitsen itsesäälin ja kurjuuden, se odottaa minua, kunnes olen taas valmis muutamaan asenteeni.
   Sen rakkauden turvin kaikki on mahdollista: reissata, kokeilla uutta, vaihtaa ammattia tai tehdä mitä tahansa ulkona omalta mukavuusalueelta. Sillä lopulta voi aina palata kotiin, kävi miten kävi!

MARIKA KAMPS

Artikkeli on osa lehteä 5/2015