Suuren oven takaa kuuluu kiljahduksia ja puheensorina voimistuu koko ajan. Kolahduksista päätellen joku käy välillä nojailemassa oveen. Tuntuu kuin paine hämärässä salissa kasvaisi koko ajan.
Roolivaatteisiin pukeutuneet nuoret istuvat kuitenkin rennosti katsomon eturivissä. Yksi juo pillimehua, toisella vilkkuu käsissä kännykkä. Toimittajan läsnäolo ei näytä heitä jännittävän.
Valkoiseen peruukkiin pukeutunut Pietari Suuri, Muhoksen seurakunnan nuorisotyönohjaaja Rainer Väänänen, seisoo kirkkaassa valossa ja tsemppaa nuoria.
Ovelle siirtyvä Muhoksen kunnan nuorisotyöntekijä Heikki Väkeväinen huikkaa:
– Kaksi minuuttia, ja sitten aukaisen ovet.
– No niin, menkää, menkää, menkää, Väänänen kannustaa tekokutrit heiluen.
Lavasteiden taakse piiloon kiiruhtava muhoslaisten nuorten kansainvälisyysryhmä on esittänyt Sakari Topeliuksen Muhokselle sijoittuvaa klassikkosatua Koivu ja tähti koko viikon.
Näytelmä on osa Muhoksen kunnan juhlavuoden ohjelmistoa, mutta myös nuorten oma projekti. 15–17-vuotiaista koostuva ryhmä aikoo nimittäin lähteä ulkomaille syyslomaviikolla, joko itsenäisesti tai kansainvälistymistä ja kulttuurinvaihtoa edistävän järjestön Cimon kautta.
Kotikuntaan sijoittuvan sadun esittäminen on mitä parhainta tutustumista omaan kulttuuriin. Sen toteuttamiseen he ovat saaneet tukea niin kunnalta kuin seurakunnalta.
Alkamassa on viimeinen esitys, johon he kutsuivat mukaan myös toimittajan.
Saan istumapaikan aivan oven vierestä. Kun Väkeväinen aukaisee oven, alkaa satojen pikkujalkojen kopse. Salin penkkirivit täytetään hyvässä järjestyksessä. Huomaan, että pieniä katsojia mahtuu onneksi kaksikin yhteen penkkiin. Odotus on jännittävää.
Vihreänä hohtavalla lavalla leijailee savua. Eturivissä pojat osoittelevat lamppuja: Kato, kato! Taaempana pienet tytöt koettavat napata kiinni valossa leijailevia pölyhiukkasia.
Ensimmäisenä esiin astuu tsaari Pietari Suuri, joka saapastelee hetken edestakaisin kehuen itseään ja suurta Venäjänmaata.
– Niin keitäs te olitte? hän huikkaa kysymyksen ilmoille.
Kukaan ei vastaa. Sitten koko Venäjänmaan valtias hoksaa sen itsekin.
– Ai niin, te olitte niitä muhoslaisia.
Seuraavaksi takinliepeet liehuen astelee lavalle sadun kirjoittaja, Sakari Topelius. Siloposkinen satusetä rullaa auki käärön ja kertoo, kuinka tuohon aikaan pitkä sota riudutti maata ja monet perheet hajosivat. Myös tulevan tarinan päähenkilöt, tyttö ja poika, joutuivat eroon vanhemmistaan.
Samassa tyttö ja poika astelevat lavalle koivua ja tähteä esittävän lavasteen eteen. He kertovat, kuinka ne ovat piirtyneet heidän mieliinsä.
– Me palaamme kotiin sodan loputtua. Siihen saakka meistä pidetään huolta toisessa maassa, poika toteaa.
En tiedä katsomossa istuvista lapsista, mutta toimittajatäti herkistyy eron hetkestä.
Tulevissa kohtauksissa seurataan tytön ja pojan elämää vieraalla maalla. Vaikka heitä hoitavassa perheessä ei ole pulaa mistään, he kaipaavat kotiin. Pihalle, jossa on tuttu koivu ja jossa taivaalla loistaa kirkas tähti. Niinpä he eräänä yönä päättävät karata.
– Ole huoleti, Jumalan oppaat johdattavat meitä, veli rohkaisee siskoaan.
Miten ihanaa lapsenuskoa, tuumin.
Ja kuinka ollakaan, kaksi pikkulintua opastaa heitä taipaleella, joka kestää kertojaäänen mukaan yli vuoden.
Pienet päät kääntyvät seuraamaan tyttöä ja poikaa, kun he kulkevat nyssäköitä kantaen koko katsomon ympäri. Pitkä on matka.
Vihdoin viimein tyttö ja poika tulevat taloon, jossa he kuulevat puhuttavan suomea, samaa kieltä kuin hekin. Mikä ilonpäivä!
Vielä ei kuitenkaan olla kotona. Talonväki ei heidän sinne usko löytävänkään.
– Suomi on suuri, mutta Jumala on vielä suurempi, toteaa poika ruoaksi saatu limppu kainalossa.
Niin he jatkavat matkaa. Lapsia matkalla opastavista linnuista muistutetaan taustanauhalta kuuluvalla linnunlaululla. Se on välillä niin kimeää, että vieressäni istuvat lapset laittavat nopeasti kädet korvilleen.
Kaikki katsomossa eivät ehkä tiedä, miten satu päättyy, mutta minä tiedän. Muistan, kuinka se itketti jo lapsena. Saduissa on parasta niiden onnellinen loppu.
Niin, tyttö ja poika nimittäin löytävät sen oikean koivun ja tähden. Ja vanhempansa, jotka ehtivät jo surra yksinäistä vanhuutta.
Kahden tyttöä ja poikaa matkalla opastaneen linnunkin salaisuus selviää. Ne olivat tytön ja pojan pikkusisarukset, jotka olivat kuolleet sodassa. Tätä en muistanutkaan, ja joudun pyyhkimään silmäkulmiani. Vaikutus on aivan sama kuin Varpunen jouluaamuna -laululla!
Näytelmä päättyy toisensa löytäneen perheen ryhmähalaukseen ja mahtipontiseen musiikkiin. Lopuksi koko ryhmä astelee lavalle ja kumartaa taputusten tahdissa.
Heikki Väkeväinen jakaa kaikille ruusut, ja sitten nuoret pistävät jalalla koreasti.
Katsomon lapset jatkavat taputtamista. Muutama taitaa myös tömistää jalkojaan. Tämä näytelmä ei ainakaan pääty haikeisiin tunnelmiin!
Viisi minuuttia siitä, kun sali on tyhjentynyt, lava on melkein tyhjä. Roolivaatteet on vaihdettu omiin vaatteisiin ja lavasteita puretaan ja kannetaan talteen. Niillä on kuulemma käyttöä Kulttuurikeskus Koivussa ja Tähdessä, kertoo peruukistaan luopunut Rainer Väänänen.
– Ja meiltäkin on syksyllä tulossa ehkä toinen näytelmä. Mutta kesä annetaan nuorten olla rauhassa, hän huikkaa.
ELSI SALOVAARA