Paasto määritellään kirkon nettisivuilla näin. Se on syntien katumista, Jumalan pyhyyden ja rakkauden tutkiskelua, pyrkimystä vastuullisempaan elämäntapaan, luopumista omasta toisten hyväksi.
Paastoaminen istuu sulavasti nykyiseen itsetutkiskelua ja hyvinvointia korostavaan elämäntyyliin. Nykykielessä sana saa jatkuvasti uusia muotoja ja merkitys on laajentunut syömisestä ja juomisesta pidättäytymisestä esimerkiksi media- tai some-paastoon, ekopaastoon ja shoppailupaastoon. Nykyvariaatiot eivät toki ole olemukseltaan aina kristillisiä, mutta tässä otollisessa henkisessä ja hengellisessä ilmapiirissä paastoaminen on saanut nostetta myös kirkon sisällä.
Näen arjessani paljon eri uskontojen julkista harjoittamista, pukeutumiseen tai syömiseen liittyviä valintoja, rukousta, paastoa, juhlimista. Kristinuskossa olen aina arvostanut sitä, että uskonnollisella suorittamisella ei ole itseisarvoa, mutta toisaalta olen myös miettinyt, saisivatko rituaalit ihmisen kiinnittymään paremmin omaan uskontoonsa, niinäkin hetkinä, jolloin siitä on etäällä. Säännöllisesti suoritetut rituaalit voisivat auttaa kantamaan hengellisesti köyhien kausien yli.
Minun ensimmäinen paastoni oli lihapaasto joitakin vuosia sitten. Retkahdin ainoastaan kerran kevätretken päätteeksi grillimakkaraan. Aloitin lisäksi pääsiäisen vieton etukenoisesti, sillä en halunnut perustella lapsuudenkodissani omalle isälleni, miksi minua varten vuoltu käristys ei tänä vuonna maistu.
Paastonaika on lopuillaan. Ystäväni innoittamana olen pidättäytynyt vaatteiden ostosta, pyrkimyksenä se vastuullisempi elämäntapa. Ne jotka tuntevat minut, ymmärtävät, että tässäkin on kilvoittelemista. Paastoni eivät ole tähän asti olleet hengellisesti kovin yleviä, mutta ne ovat ajatuksella otettuja askelia kristinuskon rituaaleja kohti.
Marjo Kumpulainen
kotoutumiskouluttaja
Oulusta