Helka ja Pirjo ovat alkoholisteja. Sanaan liittyy varsinkin naisten kohdalla niin paljon negatiivisia asenteita, että he eivät esiinny tässä jutussa omilla nimillään.
Helka ja Pirjo käyvät Oulun seurakuntien päihdetyön ja A-killan yhteisessä Naistenryhmässä. Vaikka alkoholi on riivannut heitä vuosia, ryhmässä he ovat käyneet vasta vajaan vuoden. Helka aloitti viime syksynä, Pirjo tammikuussa.
Helka kuuli seurakuntien päihdetyöstä Mielenvireys ry:n toiminnassa, Pirjolle siitä kerrottiin A-klinikalla. Molemmat ehtivät miettiä ryhmään tuloa vuoden päivät. Kokemukset ovat kuitenkin olleet hyvät.
– Naistenryhmässä puhutaan paljon muustakin kuin alkoholista. Siellä me akat lähinnä höpötellään, Helka naurahtaa.
Silloin kun alkoholismista puhutaan, keskustelut ovat hyviä. Koska kaikilla on samanlainen tausta, ryhmässä ei tarvitse esittää, vaan voi olla oma itsensä.
Pullosta on etsitty
tukea ja rohkeutta
Niin Helkalla kuin Pirjollakin juominen on alkanut silloin, kun elämä on koetellut. Pullosta on haettu lohtua.
Vanhoillislestadiolaisesta perheestä tulevan Helkan elämä mullistui yli 20 vuotta sitten avioeron myötä.
– Uskossa kaikki oli niin tiukkaa. Irrottautumisen jälkeen sitä meni heti vähän niin kuin toiseen laitaan, Helka kertoo.
Pirjo on kärsinyt paniikkihäiriöstä koko ikänsä. Kun mies yli 30 vuotta sitten yllättäen kuoli, hän joutui kiistelemään omaisuudesta miehen sukulaisia vastaan. Pirjo haki rohkeutta alkoholista.
– Välillä en uskaltanut lähteä kotoa ilman kaljapulloa. Ajattelin, että olen ihan hullu. Sain kuitenkin mentyä lääkärille, joka määräsi masennuslääkkeet. Niitä syön yhä, hän kertoo.
Alkoholistin on itse
päätettävä toipua
Helkan ja Pirjon perheenjäsenet ovat vuosien varrella kärsineet heidän juomisestaan. Muiden pyynnöt ja käskyt mennä hoitoon eivät tehoa, jos alkoholistilla ei ole halua muutokseen.
He molemmat ovat hakeutuneet katkaisuun ja kuntoutukseen, useammankin kerran. Viinasta naiset eivät kuitenkaan ole päässeet.
– Olen ollut seitsemänkin vuotta juomatta, mutta sitten se lipesi taas käsistä. Ei alkoholistista tule kohtuukäyttäjää, Helka toteaa.
Kun viinapiru saa vallan, Helka istuu neljän seinän sisällä ja juo.
– Juon niin kauan, että olen turta. Nykyään ei tule edes nousuhumalaa. En ymmärrä, kuinka kerta kerran jälkeen olen siinä samassa tilanteessa.
Sairautta on vaikea
tunnustaa itsellekään
Helkan ja Pirjon mielestä kunnallinen päihdetyö on liian byrokraattista.
– Ensin pitää käydä kaksi kertaa päihdeklinikan päivystyksessä. Sen jälkeen työryhmä miettii, annetaanko sinulle oma työntekijä, Helka kuvailee.
Helkalle itselleen ei nimetty työntekijää, koska hänellä ”on niin hyvin kolmannen sektorin palvelut hallussa”.
Noita kolmannen sektorin palveluja seurakuntien päihdetyökin on. Naisille tutuin henkilö siellä on Oulun seurakuntien päihdetyön diakoniatyöntekijä Tellervo Kianto, joka myös vetää Naistenryhmää yhdessä A-killan toiminnanohjaaja Päivi Kitusen kanssa.
– Kävin viimeksi viime viikolla juttelemassa Tellen kanssa ja sinne pääsin heti, Helka kiittelee.
Helka ja Pirjo tietävät, että alkoholismi on sairaus. Vaikka sen luulisi helpottavan omaa suhtautumista asiaan, tiedossa on ollut sulattelemista.
– On ollut tosi vaikea myöntää, että on sairas. Enemmänkin olen ajatellut, että se on heikkoutta, Helka toteaa.
– Minä taidan ajatella niin vieläkin, Pirjo pohtii.
ELSI SALOVAARA