Pieni Suomen kansakunta tarvitsi kaikki voimat käyttöön selvitäkseen koettelemuksesta. Vuonna 1941 alkaneen jatkosodan aikana 15–17-vuotiaita määrättiin työvelvollisuuslain perusteella heidän kykyjään ja voimiaan vastaaviin töihin.
Historian tutkija, FL Seija-Leena Nevala-Nurmi Tampereen yliopistosta kertoo, että nuoria työskenteli erityisesti maatiloilla.
– Toiminnan tarkoituksena oli helpottaa sodan aikana vallinnutta materiaali- ja työvoimapulaa.
– Erityisesti sotalesket, sotaorvot ja yksin jääneet vanhukset saivat henkilökohtaista apua, Nevala-Nurmi sanoo.
Pikkulotat avustivat
kotona ja rintamalla
Nuoret saivat suorittaa työvelvollisuuden myös sotilaspoika- tai lottatoimissa. Pikkulotat työskentelivät esimerkiksi sotasairaaloissa kanttiininhoitajina ja auttoivat sotilaskeittiöissä.
Nuoret vapaaehtoiset valmistivat huomattavan määrän sotilaiden varusteista ja palvelivat kanslioissa esimerkiksi lähetteinä. Pikkulotaksi hyväksyttiin vähintään 8-vuotias tyttö. 17-vuotias pääsi varsinaiseksi lotaksi.
Ennen sotia pikkulottien ohjelmaan kuului esimerkiksi laulua, leikkiä, voimistelua, ompelua, ruoanlaittoa, ensiaputaitoja, retkiä ja liikuntapainotteisia leirejä.
– Sotien aikana toiminta muuttui työkeskeiseksi, mutta muustakin toiminnasta pidettiin kiinni, Nevala-Nurmi kertoo.
Pikkulotat avustivat esimerkiksi sotaorpojen perheitä ja sotainvalideja.
– Jo talvisodan aikana muutettiin sääntöjä niin, että 16-vuotiaskin pikkulotta sai halutessaan komennuksen rintamalle.
Yleinen henki oli, että Suomen puolustamiseen osallistuisi kukin tavallaan, kotiaskarein, keräilypuuhin tai sotarintamalla. Pikkulottia motivoitiin kotitöihin esimerkiksi kirjoituksilla Lottatyttö-lehdessä.
Sotilaspojat toimivat
lähetteinä ja viestimiehinä
Jatkosodan aikainen maanpuolustusjärjestö Sotilaspojat osallistui kotirintamalla esimerkiksi raaka-aineiden kierrätykseen teollisuudelle ja polttopuun hankintaan. Sotilaspojat toimivat myös pelastustehtävissä ja sotilaallisen toiminnan aputehtävissä lähetteinä ja viestimiehinä.
Toiminnassa oli mukana 10–16-vuotiaita poikia. Varsinaiseen suojeluskuntaan pojat saivat liittyä täytettyään 17 vuotta.
Pikkulottien tavoin myös Sotilaspoikien toiminta oli työkeskeistä.
– Lisäksi heillä oli sotilaallisluonteisia tehtäviä. Jatkosodan loppupuolella vuonna 1944 muutettiin vielä suojeluskunta-asetusta siten, että 15-vuotiaasta alkaen sai ottaa osaa ilmatorjuntaan – ja niin tapahtuikin. Sotilaspojissa pidettiin kuitenkin yllä myös vapaa-ajan harrastustoimintaa, Seija-Leena Nevala-Nurmi selvittää.
Sotilaspojilla ja pikkulotilla oli sotien aikana runsaasti yhteistyötä. Heillä oli yhteisiä juhlia, keräystempauksia ja talkoita.
– Yhteistyö oli uusi asia verrattuna sotia edeltäneeseen aikaan. Sitä ennen tyttöjen ja poikien aktiviteetit olivat yleensä erillisiä.
Maataloustyöt lyhensivät
koulujen lukukausia
Poikia ja tyttöjä tarvittiin tavallista enemmän myös maataloustöihin, mikä lyhensi koulujen lukukausia. Koulua käytiin mahdollisimman normaalisti sodankin aikana. Ainoastaan marraskuun lopussa 1939 syttyneen talvisodan alkamisen jälkeen koulutyö lakkautettiin loppuvuodeksi ja seuraavaksi kevääksi.
– Koulu piti lapset arjessa kiinni. Siellä pystyi myös leikkimään toisin kuin kotona, jossa piti auttaa monenlaisissa tehtävissä.
Aatteellisella historian, maantieteen ja uskonnon opetuksella luotiin kouluissa maanpuolustushenkeä ja -tahtoa. Julkisen vallan taholta kannustettiin isänmaalliseen ja maanpuolustuskasvatukseen.
– Opetuksessa korostui kuri ja yhteiskunnallisen järjestyksen ihannointi. Isänmaalliset laulut tulivat koulussa tutuiksi, Nevala-Nurmi kertoo.
Evakkolasten kohtalona
oli usein ulkopuolisuus
Koulussa myös sopeutettiin karjalaisia lapsia. Uusissa kouluissa siirtoväen lapset olivat joskus enemmistössä.
Niissä lapsilla saattoi säilyä hyvinkin vahvana karjalainen identiteetti. Seija-Leena Nevala-Nurmi huomauttaa, että muissa kouluissa karjalaisia lapsia toisinaan kiusattiin ja syrjittiin.
– Myös maalle sotaa pakoon lähetettyjä kaupunkilaislapsia vieroksuttiin, hän tietää.
Talvisodan aikana pelkästään Karjalan evakkolapsia arvellaan olleen noin 125 000. Kodista saatettiin lähteä pimeään pakkasyöhön kävellen.
– Monelle lapselle evakkoon lähtö oli käsittämätön ja traumaattinen kokemus. Se oli kiireinen tilanne, eikä lapsille ehditty selittää, miksi lähdetään ja miksi itketään.
– Lapset joutuivat hyvin erilaisiin oloihin ja alussa jatkuviin muutoksiin. Vastaanotto oli joidenkin kohdalla hyvä ja toisten huono.
Lasten ruoansaanti
haluttiin varmistaa
Lapsia lähetettiin sotaa pakoon myös ulkomaille. Sotien aikana Suomesta siirrettiin Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan yhteensä lähes 80 000 lasta. Seija-Leena Nevala-Nurmi huomauttaa, että se on väkilukuun suhteutettuna kansainvälisesti suurin sotalapsioperaatio.
– Aloite lasten siirtoihin tuli Ruotsista, joka sitoutui kustantamaan lasten kuljetukset. Jatkosodan aikana vuonna 1941 siitä tuli virallinen operaatio. Sitä ennen sitä toteutettiin yksityishenkilöiden toimesta.
Lasten siirroilla haluttiin varmistaa Ruotsin tuki Suomen asialle ja lasten saaminen paremman ruokaturvan pariin.
– Valtion tiedotuslaitos suosi propagandalla siirtoja ja kielsi kaiken kritiikin niitä kohtaan sensuuripäätöksellä vuonna 1942, Nevala-Nurmi sanoo.
Tuolloin katsottiin yleisesti myös, etteivät jatkosodan alkuvaiheissa takaisin vallatun Karjalan jälleenrakentamisessa tarvittavat karjalaisäidit voi viedä mukanaan pieniä lapsiaan.
Nousevan sukupolven hengen ja terveyden turvaaminen oli kuitenkin perimmäinen julkilausuttu syy lasten siirtoihin.
Sotalapsetkin tunsivat
turvattomuutta
Aluksi lasten siirto koski karjalaislasten lisäksi pommituksissa vaurioituneiden kotien lapsia sekä invalidien ja kaatuneiden lapsia.
Noin vuoden päästä, eli vuodesta 1942 kaikki ne, jotka halusivat lähettää alle 15-vuotiaan lapsensa Ruotsiin, saivat niin tehdä.
Silloin lapsia lähetettiin lisäksi monilapsisista perheistä tai perheistä, joissa isä oli rintamalla. Suurin osa oli kotoisin Karjalasta tai isoimmista kaupungeista.
– Aineellinen hyvä oli perheille merkittävä houkutin, olihan tuohon aikaan esimerkiksi lapsikuolleisuus Suomessa vielä suhteellisen korkea, Nevala-Nurmi muistuttaa.
Lähteminen osoitelappu kaulassa kohti tuntematonta oli lapsille usein ahdistava kokemus. Moni luultavasti koki, että hänessä oli jokin syy, jonka takia hänet lähetettiin pois kotoa.
– Sota-aika oli kuitenkin opettanut, että surua ei saa näyttää. Mutta se ei tee kokemuksesta yhtään vähemmän järkyttävää. Lapset olivat yhtäkkiä ilman äitiä, jonka varassa perusturva oli.
– Saapuminen vieraskieliseen ympäristöön varmasti järkytti lapsia samoin kuin joutuminen eroon sisaruksista, Nevala-Nurmi kertoo.
Vaatimus vahvuudesta
jätti traumoja
Sodissa noin 55 000 lasta jäi orvoksi. Valtiolta sotaorvot saivat huoltoeläkettä ja tukea koulutukseen. Seija-Leena Nevala-Nurmi kertoo, että heitä autettiin myös hyväntekeväisyydellä.
– Esimerkiksi Mannerheimin Lastensuojeluliiton aloittama sotakummitoiminta oli merkittävä avustusmuoto. Kummilapsiksi otettiin muun muassa kaatuneiden rintamatovereiden lapsia. Heille annettiin tietty summa palkasta lapsen iästä riippuen jopa yli kymmenen vuoden ajan, Nevala-Nurmi kertoo.
Kivuliaiden kokemusten muistelemisen aika tuli vasta myöhemmin.
– Lapset eivät omalla surullaan halunneet kuormittaa työn raskauttamaa äitiään. Isättömiä lapsia pilkattiin, ja kun orpous yhdistyi köyhyyteen, tuotti se sosiaalisten vaikeuksien lisäksi taloudellista ahdinkoa.
Kaiken kaikkiaan sota jätti jälkensä sen aikaisiin lapsiin. Aikuiset eivät ymmärtäneet lasten tarvetta käsitellä sotakokemuksia, eikä toisaalta käsittelyyn ollut työntäyteisessä arjessa aikaa tai voimia.
– Asiat jäivät sisälle, mikä synnytti vaikenemisen ja hiljaisuuden kulttuuria. Piti vain tehdä työtä kansakunnan eteen ja olla vahva.
– Kriiseissä pienimmät ovat ehkä kaikkein suurimpia kärsijöitä. Heitä ei huomata, eivätkä he osaa itse käsitellä vaikeita asioita, tutkija pahoittelee.
MIA HEMMING