Kuoro koolla. Kanttori Leo Rahko (vas.)

Veteraanin iltahuuto kuoron ainoa tehtävä

23.4.15

Ylikiiminkiläinen miesporukka laulaa veteraanien hautajaisissa

Astun sisään ja kuulen mieskuoron puhkeavan lauluun urkuparvella. Aivan kuin kuoro olisi ajoittanut laulun saapumiseeni. Ei kuoro minulle laula, vaan se harjoittelee Veteraanin iltahuutoa. Paikka on Ylikiimingin kirkko, ja kuoroa laulattaa kanttori Leo Rahko.
   Kuorolla on lähes 20 vuotta ollut yksi ja sama tehtävä. Se laulaa rakastetun laulun ylikiiminkiläisten veteraanien hautajaisissa. Mitään muuta tehtävää kuorolla ei ole.
   Varsinaista nimeäkään kuorolla ei ole. Rahkon mukaan sitä voi kutsua miesten lauluryhmäksi.
   Nousen urkuparvelle. Harjoitus loppuu.
   Sisätiloissa on helppo kuvata, sillä kamera on säädetty etukäteen ISO-herkkyyttä ja valotusaikaa myöten. Kuoro aloittaa laulun uudestaan, jotta valokuvista tulisi luontevia.
   Siirrymme ulos ottamaan kuvia kirkonportailta ja kaatuneitten muistomerkin edustalta. Kuvatessa menee paljon aikaa. Otoksista tulee ylivalottuneita.
   Kuoro laulaa koko session ajan Veteraanin iltahuutoa. Pelkään vilustuttavani miehet.

Laulu itkettää
ihmisiä

Haastattelen sakastissa Matti Koistinahoa, Tauno Juntusta ja Esko Timosta. Herrat ovat kahdeksankymppisiä, ikäpolvea, jonka isät palvelivat sodassa.
   Kuoro on laulanut joskus lottien hautajaisissa. Koistinaho muistuttaa myös lottien tehneen suuren työn.
   – Sitä eivät voi tämän päivän ihmiset kuvitellakaan.
   Veteraanin iltahuutoa miehet pitävät liikuttavana.
   – Siinä pitää olla jämynä, sillä kun katsoo lähiomaisia, tahtoo liikuttua itsekin. Kyyneleet tulevat silmiin. Niitä ei tarvitse hävetä, Koistinaho tuumaa.
   – On se niin mahtava laulu kuunnella, Juntunen komppaa.
   Timonenkin käyttää puheenvuoron.
   – Kun lauloimme laulua kuorotaipaleemme alussa, yleisö ei tahtonut pystyä kuuntelemaan. Kyllä ihmiset murtuivat ensi alkuun.

Sota raskasta
ja veristä työtä

Matti Koistinahon isä haavoittui jatkosodassa elokuussa 1944.
   – Isä sanoi vain, että sota oli hirveän raskasta ja veristä työtä.
   Myöskään Juntusen isä ei paljon sodasta puhunut. Se kuitenkin selvisi, että isä haavoittui sodassa tähdätessään kiväärillä. Vihollisen luoti meni kyynärpäästä läpi.
   – Läheltä se on mennyt, kommentoi Timonen.
   – Oli niin hyvä onni, että luut eivät särkyneet ollenkaan. Luoti meni lihaksien läpi, Juntunen kertaa isänsä haavoittumista.
   Esko Timosen isä palveli Lapin sodassa vartiointitehtävissä Oulun lähellä. Taisteluihin saksalaisia vastaan hän ei osallistunut.
   Timonen muistaa olleensa pappansa kanssa kotitalonsa pihassa Ylikiimingissä, kun saksalainen ajoi autollaan paikalle. Maantie loppui pihaan, ja saksalaisen matka tyssäsi siihen. Saksalaisen kaivoi kartan esille ja äimisteli miten matka jatkuisi.
   Saksalaisen ajoneuvo oli ”nätti”.
   – Pappa sanoi, että ammutaan tuo saksalainen, niin saadaan tuo auto.
   Kahdeksanvuotias Timonen ei viehättynyt ajatuksesta.
   – Olin niin poikanen.
   Saksalainen jäi ampumatta.

Ankaraa aikaa
kotirintamallakin

Matti Koistinahon mukaan sota oli kovaa aikaa hänen äidilleen, jonka piti selviytyä pienten lasten kanssa lähes yksin. Monta sota-aikana syntynyttä lasta vaikeuttivat tehtävää.
  Puolisolta tuli kirjeitä joskus harvakseltaan. Sota-ajan äiti kesti, mutta sen jälkeen hän sairastui henkisesti eikä koskaan toipunut täysin ennalleen.
   Timonen nappaa puheenvuoron.
   – Kyllä se on vähäistä tämä meidän laulaminen siihen verrattuna, mitä ihmiset ovat sodan aikana kärsineet.
   Koistinaho ja Juntunen yhtyvät Timosen sanoihin kuin yhdestä suusta. Ajat olivat kovat, mutta silti esimerkiksi siirtokarjalaiset onnistuttiin asuttamaan ilman suuria mullistuksia.
   Koistinaho muistaa sanoneensa vaimolleen, että jos Suomeen tulisi nyt yhtä paljon väkeä, kukaan ei ottaisi heitä vastaan, vaikka maassa on nykyään paljon asuntoja.
   Ennen ei kuorolaisten mukaan valitettu niin paljon kuin nykyään.
   – Nykyään maristaan siitäkin, kun on nukkunut liian lyhyen yöunen. Ei muisteta sitä, että veteraanit nukkuivat vuosikausia teltoissa, Esko Timonen sanoo.
PEKKA HELIN

Artikkeli on osa lehteä 16/2015