Hiljan pidettyjen eduskuntavaalien jälkeen nousi julkisuuteen käsite ”Helsinki-kupla”. Tuolla käsitteellä kuvattiin sitä, kuinka vaalien jälkeen pääkaupunkiseudulla moni ihmetteli vaalien tulosta. Ehkä lentävin lause oli ”tämä ei ole minun Suomeni”.
Nuo valistuneet ja suvaitsevuudellaan ylpeilevät ihmiset kyselivät ilmeisen totisina, onko joku nähnyt perussuomalaisen tai kuka nyt voi heitä äänestää. Onko ihmisiä Punavuoren ulkopuolella?
Tuo kuva kuplasta ei liene mitenkään epärealistinen. Se, mikä ei ole silmissä, ei ole olemassa. Kun oma elämä pyörii vain itselle sopivien ajatusten ja ihmisten keskellä, hämärtyvät maailmankuva ja todellisuus. Kaikki se, mikä poikkeaa omasta turvallisesta maailmasta, suljetaan pois elämästä.
Surullista ajassamme on se, että tuo poliittisen kevään Helsinki-kupla ei ole mikään yksittäinen tapaus, vaan paremminkin kuva ajastamme laajemmin. Yhä useammin ihminen sulkee silmänsä ja korvansa ympäristöltä ja sulkeutuu omien kuvitelmiensa maailmaan. Siinä maailmassa totta on vain se, minkä minä itse hyväksyn todeksi. Ja siitä ajattelusta kumpuaa myös asenne maailmaan.
Kun totta on vain oma maailma, sen sisällä on helppoa olla suvaitsevainen. On helppo samanmielisten kanssa puhua viisaita ja paheksua toisinajattelevia.
Surullista on se, että me kirkossakaan emme ole vapaat tällaisesta. Me, joiden peruskirja jo puhuu jokaisen ihmisen yhdenvertaisuudesta. Me, jotka pidämme rakkautta kaiken mittana. Kuinka helposti suljemme erilaisuuden turvallisen kuplamme ulkopuolelle ja lyömme päälle leiman: ei kuulu joukkoon.
Matti Pikkarainen
Elämää kuplassa
6.5.15