Seison kassajonossa. Näkökenttäni syrjässä havaitsen hahmon, joka katsoo minua. Käännyn hahmon suuntaan ja näen edessäni pitkän ja komean nuoren miehen, joka hymyilee minulle iloisesti.
Hahmo osoittautuu oppilaakseni kymmenen vuoden takaa. Ilahdun kohtaamisesta ja kyselen kuulumisia. Poika kertoo opiskelevansa lukiossa.
Muistan pojan olleen intohimoinen jalkapallon pelaaja ja kysyn, vieläkö hän pelaa joukkueessa. Poika kertoo vaihtaneensa lajia, mutta urheilu oli edelleen isossa roolissa.
Kysyn isoveljestä, joka oli ollut myös oppilaani. Hän oli juuri armeijassa. Kassajono eteni ja oli aika toivottaa hyvää jatkoa.
Kohtaamisen jälkeen mieli jää läikkymään iloa. Muistan arat ja hämmentyneet veljekset, jotka tulivat Suomeen juuri kylmimpään ja pimeimpään aikaan tammikuussa.
Vaikutti siltä, että he olivat kasvaneet vahvoiksi. Elämässä oli tukevat pohjat ja näkymä oli toiveikas.
Seurasin Kouvolan Kirkkopäivillä keskustelua, jonka otsikko oli Mitä uskonnolliset yhteisöt voivat tehdä radikalisoitumisen estämiseksi. Tutkimuksiin ja kokemuksiin nojaten keskustelija päätyivät peräänkuuluttamaan uskonnollisten yhteisöjen välistä keskustelua ja yhteistyötä nuorten hyväksi.
Yhteinen näkemys oli, ettei uskonto sinänsä aiheuta kenenkään radikalisoitumista. Loppukaneetikseen Tampereen islamilaisen yhdyskunnan puheenjohtaja Mustafa Kara esitti havahduttavan vetoomuksen: kertokaa meistä joskus hyviä uutisia.
Tämä kolumni kuuluu hyvien uutisten sarjaan. Mitä kerrottavaa sinulla on?
TEIJA SALMI