Hengellisiä juhlia Suomen suvessa
Vanha kuva hengellisiltä kesäjuhlilta; suomalaisia ihmisiä seurakentän laitamilla istumassa kannon päässä ja mättäillä kädet ristissä, nojaamassa puita vasten keskittynyt ilme kasvoilla.
Pellon laitaan oli pystytetty yksinkertainen risti. Elettiin aikaa pian sodan jälkeen, ilmeet olivat vakavia, sota oli koskettanut kaikkia. Siinä luonnon keskellä tavalliset arjen ihmiset olivat löytäneet lohtua ja sieluaan ravitsevan keitaan maailman melskatessa ympärillä.
Ei suuria eleitä, ei uskolla mässäilyä. Vaikeudet olivat riisuneet kansaa keskinäisestä vihanpidosta, sota oli yhdistänyt eri tavalla uskovia ja ajattelevia.
Kesän hengelliset juhlat ovat yhä suosittuja. Niiden perinne juontaa vanhasta talonpoikaisesta elämästä, jota olemassaolon taistelu hallitsi.
Väki tuli hakemaan yhteistä kokoontumista, jossa ei etsitty malli-ihmisiä eikä ylpeilty. Virret olivat kaikesta turhasta riisuvia ja niin pitkiä, että oli aikaa vajota aitoon itsetutkiskeluun.
Kokoontumisissa olla mietteissään ”sen kaikkein tärkeimmän” äärellä, ympärillä suuri joukko kanssakulkijoita kokemassa, millaista on elää ihmisenä ja kaivata Jumalaa.
Vaatteenparsikaan ei ollut mielessä, unohtui, kuinka katu-uskottavalta sattui näyttämään. Puhujan annettiin olla sellainen kuin oli, ei odotettu liian suuria.
Joskus haukoteltiin, mutta jos puhe kävi sydämelle, ilahduttiin. Realistinen käsitys ihmisen hengellisistä kyvyistä esti uskonnolla elämöinnin.
Turha ihmetellä, miksi yhä vaellamme hengellisille kesäjuhlille. Samoja asioita mekin etsimme. Luonnon keskellä on helpompi riisuutua sosiaalisesta nokkimisesta ja peleistämme.
Juuri niistä haluamme vapautua edes hetkeksi. Saamme olla omana itsenämme veljiä ja sisaria keskenämme.
MARJA-KAISA HEIKKINEN