Paulus Pikkarainen

29.7.15

Onko usko vain henkilökohtainen asia?

Ensin Hirvensalmella pitkän pöydän ääressä ja heti perään leirinuotiolla Inarissa. 70 vuotta täyttänyt Vesa-Matti Loiri on ollut ansaitusti syksyn ja talven näkyvimpiä tv-kasvoja. Kumpikin Loirin ohjelmista on vanginnut minut, monen muun suomalaisen tavoin, säännöllisesti ruudun ääreen.
   Loirinuotiolla-ohjelmassa on kohta, jota olen alkanut odottaa viikosta toiseen. Nuotion hiipuessa ja ohjelman lähestyessä loppuaan Loiri kysyy usein vierailtaan jotain harvinaista, jopa kiellettyä: ”Mihin te uskotte?”
   Kysymys on samaan aikaan töksähtävä ja luonteva. Ennen kaikkea se on mielenkiintoinen. Vastauksia kuunnellaan kotisohvalla tarkasti, ja niitä kommentoidaan poikkeuksellisen paljon sosiaalisessa mediassa.
   Yhtä ihmeellinen kuin itse kysymys on vieraiden reaktio siihen. He eivät häkelly tai kiusaannu isäntänsä avauksesta, vaan ovat valmiina keskustelemaan.
   Yhtäkkiä ja hetken aikaa kysymys uskosta ei ole tabu. Omasta uskosta saa ja voi puhua.
  Suomalaisessa uskontokeskustelussa on pitkään toisteltu lausetta uskon henkilökohtaisuudesta. Samalla olemme menettäneet tärkeän osan uskon syvintä olemusta.
   Usko elää ja kasvaa mielenkiintoisista keskusteluista sekä kokemusten jakamisesta. Usko on ennen kaikkea yhteisöllinen kokemus, joukkuelaji yksilölajin sijaan.
   Loirinuotiolla käydyt keskustelut myös muistuttavat uskonnollisten kysymysten universaalisuudesta. Me kaikki kohtaamme ne elämämme aikana, ja niin kulttuurissamme kuin omassa sosiaalisessa lähipiirissämme on oltava niille tilaa.
   Vain silloin teemme oikeutta kysymysten suuruudelle ja vastausten löytämisen tärkeydelle.

Anna jutusta palautetta

Artikkeli on osa lehteä 8/2015