Suihku kirkon pihalle?
Moni kansalainen osaa kertoa, millainen jumalanpalvelus on puuduttanut hänet siinä määrin, että pyhäpäivän messu ei kuulu enää omiin valintoihin.
Messun heikoista lenkeistä on siis puhetta piisannut, mutta ainainen kritiikki ei muuta mitään. Parjaajien sijaan kysyntää on nyt paljon enemmän tekijöille, jotka täyttä häkää muuttavat messua siihen suuntaan, että yhä useampi ihminen löytää sinne tiensä.
Parisen viikkoa sitten Jyväskylässä järjestettiin valtakunnalliset Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivät. Kokoontumisessa jaettiin ideoita ja jo tehtyjä korjausliikkeitä messun hyväksi.
Yksi rohkea esitys oli se, että seurakuntalaiset valitsisivat nykyistä useammin kolehdin kohteen.
Ainakin lahjoituskohteen esittelylle pitää antaa ehdottomasti nykyistä enemmän sisältöä. Tarkempi selvitys olisi parhaimmillaan eräänlainen saarna: me tarvitsemme toistemme apua.
Aiempaa kiintoisamman messun alku on tavassa, jolla ihmisiä kutsutaan kirkkoon. Tästäkin on puhuttu monta kertaa.
Houkutteleva kuvaus jumalanpalveluksesta voisi olla totta viimeistään pääsiäisenä.
Jumalanpalveluspäivillä esiteltiin selkeitä uudistuksia, mutta siellä kuultiin myös syvällistä pohdintaa siitä, miksi missään tapauksessa ei ole perusteltua heittää pyyhettä kehään messun suhteen.
Italialainen Leonardo Emberti Gialloreti kertoi Jyväskylässä, että muutama viikko sitten Roomassa Pietarin kirkon aukiolle avattiin vessoja, suihkuja ja kampaamo köyhiä varten.
Miten uutinen liittyy messun kehittämiseen?
Siten, että messu on uskottava ja kutsuva meilläkin vasta sitten, kun sen sisältö koskettaa rakkaudella itkuun ja iloon saakka.
Vessa ja suihku voivat olla vertauskuvia välittämiselle. Vai tulisiko niiden olla konkretiaa meilläkin?
RIITTA HIRVONEN