Katariina Koistinen puhkuu intoa ensimmäisen opiskeluviikon jälkeen. Kaksivuotinen lapsi- ja perhetyön ohjaajan koulutus Oulun diakoniaopistossa tuntuu juuri siltä, mitä hän on toivonut.
Aina hän ei ole halunnut lastenohjaajaksi, vaan alavalinta on selkiytynyt pikkuhiljaa.
– Sisarusten lapsia hoitaessani olen huomannut, että juuri tätä tykkään tehdä.
Hoitoala ei ole palkkatilastojen kärjessä. 19-vuotias Koistinen toteaa, että kukapa ei haluaisi saada suurta palkkaa. Tärkeintä se ei kuitenkaan ole.
– Valitsen ammattini sen mukaan, että saan työstä irti muutakin kuin palkan, hän toteaa.
Tulevaisuudessa voisi siintää myös diakonin tai kirkon nuorisotyönohjaajan koulutus.
– Tärkeää työssä on se, että pääsee auttamaan ihmisiä. Ikinä ei ole tylsää päivää, kun lasten kanssa työskentelee, hän uskoo.
Valmistuttuaan Koistinen haluaisi työskennellä nimenomaan seurakunnassa.
– Se on se in-juttu minulle.
Toisin kuin tämän lausunnon perusteella voisi olettaa, Iissä syntyneellä, Muhoksella asuneella ja Ouluun jo useampi vuosi sitten kotiutuneella Koistisella ei ole seurakuntanuoren taustaa.
– Isostoimintaankaan ei tullut aikanaan lähdettyä, se kyllä harmitti jälkikäteen. Kerho-ohjaajanakaan en ole ollut, mutta onneksi tie alalle avautui.
Ylioppilaaksi keväällä kirjoittanut nuori nainen ei uskonut pääsevänsä hakupapereissa ykkösenä olleeseen vaihtoehtoon.
– Voi että mie hypin seinille ilosta, kun tieto hyväksymisestä tuli, hän kuvailee naurun kera.
Näyttötutkintona suoritettavassa koulutuksessa on sekin hyvä puoli, että saa oppia tekemällä eikä pelkästään pitkiä esseitä kirjoittelemalla.
– Minulle sopisi paljon paremmin, että saisin vain huitoa käsiä ja selittää, Koistinen toteaa pilke silmäkulmassa.
ELSI SALOVAARA