Ei sieltä paljoa mukaansa saanut – sen

Evakkojakin vieroksuttiin

22.9.15

Uutiset pakolaisista tuovat Siiri Rautiolle lapsuusmuistot pintaan

Meillä karjalaisilla oli oma kieli ja kulttuuri, samoin eri uskonto kuin valtaväestöllä. 1940-luvulla ei tunnettu sanaa rasismi, mutta vieroksuntaa ilmeni – ja onneksi myös ymmärrystä.
   Näin sanoo oululainen Siiri Rautio, jonka perhe lähti evakkomatkalle Karjalasta kahdesti.
Nikolai (Niilo) ja Jekaterina (Katri) Rantsin perhe jätti kotinsa Laatokan rannalla ensimmäisen kerran jo siinä vaiheessa, kun Siiri ei vielä ollut syntynyt.
   Salmin pitäjästä perhe päätyi aluksi Tyrnävälle. Siellä Siiri syntyi 8-lapsisen perheen kuopukseksi.
Nuorimmaisen ollessa vasta puolivuotias sodasta vakavasti sairaana kotiutettu isä kuoli.
   – Koska samoihin aikoihin tuli tieto, että karjalaiset pääsevät pian palaamaan kotiseuduilleen, vanhin veljeni toimitti isän arkun junakyydillä Salmin kirkkomaalle.
   Äiti palasi Karjalaan ison lapsikatraan kanssa. Elämää oli juuri alettu saada järjestykseen sodan tuhojen jäljiltä, kun 1944 tuli uusi äkkilähtö.
   – Olin silloin pieni tyttönen, kolmivuotias. Ainoa muistikuvani pakomatkasta on, kuinka istuin hevosrattaissa äidin sylissä ja pelkäsin rattaiden perään sidottua vauhkoa hevosta, joka aina välillä nousi takajaloilleen.

Muistot purkautuvat
ulos runoina

Evakkomatkasta ja Karjalasta hän on kuullut läpi elämänsä äidiltään ja isommilta sisaruksiltaan.
   – Ihmiset saattavat sanoa, että mitä te karjalaiset aina vaan muistelette menetettyä Karjalaa. Mutta ei se käskemällä lopu.
   Rautio muistaa selvästi lapsuudestaan erilaisuuden ja huonommuuden tunteet.
   – Lapsena vaistosi olevansa erilainen kuin muut, mutta ei ymmärtänyt syytä siihen.
   Koulussa ortodokseille järjestettiin yksi yhteinen uskonnontunti viikossa.
   – Rehtori tuli joka syksy luokkaan ja kysyi, montako ortodoksia luokalla on. Meidän piti nousta ylös ja muut tuijottivat.
   Kodin menetys. Isän menetys. Äidin selviytymistarina. Ne kaikki ovat tulleet myöhemmin voimakkaina pintaan Raution kirjoittamissa runoissa. Runojen kielenä on myös Laatokan Karjalan livvi.
   – Kirjoittaminen on minulle kanava työstää lapsuuden menetyksiä.
   Runossaan Rautio muistelee esimerkiksi äitinsä kertomaa: kuinka koti piti jättää kesken arkiaskareiden, kuinka äiti vielä lähdön hetkellä palasi pirttiin ja kietaisi mukaan käspaikkaan ikonin ja perheen isän sotilaskuvan.

Isän hauta löytyi
hylätystä kalmistosta

Perhe asettui aikanaan pysyvämmin Muhokselle.
   Karjala oli kaikilla jatkuvasti ajatuksissa, mutta viidestä tytöstä ja kolmesta pojasta ainoastaan Siiri palasi käymään Salmin Mäkipään kylässä.
   Kesällä 2005 Siiri ja Pentti Rautio istuvat takapenkillä, kun venäläinen taksinkuljettaja ajaa Ladallaan huonokuntoisia teitä autoa säästelemättä ja tupisee välillä jotakin itsekseen karttaa vilkuillen. Auto pysähtyy ja kuski ilmoittaa tulkin välityksellä: tämä on se paikka.
   – Kotitalosta ei ollut jäljellä kivijalkaakaan, kotiranta oli pusikoitunut. Tutusta oli jäljellä enää kivinen aita ja valtava tuomi. Tunsin silti olevani kotipihalla. Keräsin muistoksi kimpun kukkia ja heiniä. Vein ne Muhokselle äidin haudalle.
   Samalla matkalla Rautio pääsi myös käymään isänsä haudalla.
   Kalmisto Salmin kirkon raunioiden vieressä oli hylätty ja metsittynyt, ristit olivat kallellaan.
   – Löysimme kuitenkin Pentin kanssa isän hautapaikan veljeni piirtämän kartan perusteella.
   – Oli liikuttava hetki polvistua isän haudalle ja laskea siihen Veikko-veljeni tekemä pieni risti. Koin, että kyseessä oli isän ja minun ensitapaaminen ja halusin viedä jotakin isän haudalle.

Sympatiat sotaa
pakenevien puolella

Kun Rautio ajattelee sotia eri puolilla maailmaa, hän suree ennen kaikkea sodan jalkoihin jääviä lapsia.
   – Jos ihmisiä tulee Suomeen sotaa pakoon, kaikki sympatiani ovat heidän puolellaan.
Rautio kokee silti, että yksittäinen ihminen ei paljoa kykene pakolaisia auttamaan.
   – Parasta apua olisi saada aikaan rauha, jotta ihmiset saisivat asua pelkäämättä omissa kodeissaan. Kunpa asiat voitaisiin hoitaa neuvotellen, ei sotien. Kunpa Suomi ei enää koskaan kokisi sotaa!

MINNA KOLISTAJA

Artikkeli on osa lehteä 28/2015