Haltioituminen, uskon ja taiteen lahja

30.9.15

Illan tullen olen väsynyt tämän maailman tasapainottomaan menoon ja alituisiin melskeisiin. Käsityölehdet ja sekalaiset paperit peittävät rukouskirjani. En kestä maata hiljaa. 
   Päätän pitkästä aikaa kuunnella Sibeliuksen musiikkia ja heittäytyä sävelten vietäväksi. Herkkyyden ja pidättelemättömän voiman kamppailu valtaa minut, haltioidun! Havahdun yllättäviin ajatuksiin. Tämähän on kuin uskonnon harjoittamista, uskontoon verrattava kokemus! Etsin ja löydän, kolkutan ja minulle avataan. 
   Samalla kun löydän tien Sibeliuksen sisimpiin tunteisiin, kohtaan myös omani. Sibelius eli rikkaan, mutta ei helpon, elämän. Häntä ei jättänyt rauhaan inhimillinen vajavuus; Suomen kohtalon laineet pyyhkivät hänen ylitseen.
   Hän rakasti ja hän vihasi, oli itsevarma ja epävarma. Hän oli mitä suurimmassa määrin tunteella käyvä ihminen, mutta toisaalta suuri ja vakaa kuin suomalainen peruskallio. Omat tunteensa ja ajatuksensa hän muutti musiikiksi, josta saamme iloa mutta myös voimaa.
   Löytöni ei ole uusi eikä ainutlaatuinen. Suurimmat voimanlähteemme ovat aina olleet läheiset ihmiset, Jumala, luonto sekä taide.
   Sibeliuksen elämä ja musiikki muistuttivat minulle rohkeudesta elää, ettei pidä antaa pelon näivettää ulkoista sen enempää kuin sisäistä elämää!
   Kaivaessani rukouskirjani paperipinojen alta tajusin, ettei rukous ole alamaisuutta Jumalalle. Se ei ole Hänen palvelemistaan, vaan pyyntö ja kutsu, että Hän tulisi meitä palvelemaan, kun emme jaksa.
   Ellette usko, ette kestä, sanottiin muinaiselle kuninkaalle Israelin maassa. Näin Jumala sanoo myös meille.

Artikkeli on osa lehteä 5/2015