Teatteriarvio
Mitä tulee elämästä, jossa kaikkein kauneimmat asiat aiheuttavat kaikkein suurimmat pelot?
Vilja ja Aleksi elävät perheensä kanssa yhtäältä niin tutussa ja turvallisessa ja toisaalta niin tiukkojen normien rajaamassa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä.
He kamppailevat väsymyksen ja uskonkysymysten kanssa.
Yhdessä lastensa kanssa he katselevat yhteisön piirtämien rajojen taakse, mutta eivät saa lähipiiriltä tukea eivätkä vastauksia kysymyksiinsä.
Ainoa vastaus, jonka he saavat on: ”Kyllä Jumala tietää, mitä ihminen tarvitsee.”
Heta Haanperän ohjaama Taivaslaulu viestittää, ettei kukaan saisi jäädä yksin taakkansa alle. Oulun kaupunginteatterin yleisö istutetaan ikään kuin seuratuvan penkkiin. Ja samalla kun tutustutaan väkevään virsilauluun ja vanhoillislestadiolaiseen uskonkäsitykseen, esitetään kuulijalle tiukka kysymys: Oletko tullut tirkistelemään ja tuomitsemaan vai oppimaan jotain uutta?
Kenet sinä hyväksyt ja kenet tuomitset? Mitkä arvot ovat sinulle luovuttamattomia?
Oulun kaupunginteatterin Taivaslaulu on arvokas sillanrakennustyö yli uskonnollisten ja kulttuuristen rajojen. Näytelmä on visuaalisesti hieno näyttöruutulavastuksineen.
Viljan kipuilu koskettaa, mutta Aleksin rooli jää ajoittain hieman varjoon.
Erityismaininnan ansaitsevat näytelmän lapset, jotka eivät tyydy valmiisiin vastauksiin. Lapset näkevät elämän näyttöruudulta enkeleitä, mutta he näkevät myös ristiriidat teräväpiirtokuvana. Lapset ovat hellyttäviä, rakkaita ja rasittavia – mutta he pitävät myös tarkasti huolta siitä, että kaikki pääsevät varmasti taivaaseen.
TIMO JUNTUNEN