Kannamme yhteiskunnassamme vahvoja koodeja äitiydestä, naiseudesta sekä miehen roolista. Nykyihminen ei enää istu vanhoihin kaavoihin, mutta uusien roolien löytäminen aiheuttaa kriisin, kun on luovuttava vanhasta, sanoo ohjaaja Heta Haanperä.
Haanperä ohjasi Oulun kaupunginteatterissa viime lauantaina ensi-iltansa saaneen Taivaslaulu– näytelmän. Se pohjautuu kirjailija Pauliina Rauhalan vuonna 2013 ilmestyneeseen samannimiseen teokseen.
Taivaslaulu uppoutuu syvälle vanhoillislestadiolaiseen maailmaan.
Se on maailma, joka voi olla monelle katsojalle outo, kielikuviltaan ja tavoiltaan vieras, mutta toisaalta niin tuttu. Kukapa ei tuntisi jotakuta – vähintään tutun tuttua, työkaveria tai luokkatoveria – joka kuuluu herätysliikkeeseen.
– Pauliina Rauhalan teos on hyvin oululainen ja käsittelee juuri oululaisten kokemuspintaa näistä yhteisistä aiheista. Siksi Taivaslaulu täytyi tehdä Oulun kaupunginteatteriin, Haanperä sanoo.
Taivaslaulu raottaa ovea
vieraaseen maailmaan
Taivaslaulu käsittelee tämän ajan aiheita; väsymys ja hyvään elämään kurottaminen on kaikille tuttua. Näihin voi jokainen samaistua.
Keski-Suomesta kotoisin oleva Haanperä törmäsi lestadiolaisuuteen vasta täällä pohjoisessa.
– Heihin liittyy tosin niin paljon ”koodisanoja”, etten alussa edes ymmärtänyt, mistä ja kenestä puhutaan.
Taivaslaulu-kirjan Haanperä luki heti sen ilmestyttyä. Ei lestadiolaisuuden takia, vaan kiinnostuksesta uuteen kirjailijaan. Samalla kirja raotti ovea vieraaseen maailmaan.
Vanhoillislestadiolainen liike on ollut viime vuosina ankaran mediaryöpytyksen kohteena. Miltä tuntui sovittaa Taivaslaulu näyttämölle?
– Alussa arkailin ottaa sitä ohjattavakseni. Koin, etten tunne aihepiiriä riittävästi.
– Uskonnollisuuden kuvaaminen on jotenkin pyhä ja hyvin henkilökohtainen alue. En halua sohaista ketään, en halua olla väkivaltainen, Haanperä sanoo.
Ohjaaja vaikuttui
yhteisöllisyydestä
Haanperä ja näyttelijät aloittivat perehtymisen lestadiolaisuuteen toukokuussa.
Työryhmän ja näyttelijöiden luettavaksi koottiin erilaista materiaalia. Lestadiolaisuudesta kävivät kertomassa lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluva henkilö, liikkeestä eronnut sekä asiantuntija Lapin yliopistosta.
Haanperä ja toista pääosaa näyttelevä Merja Pietilä kävivät Oulun Rauhanyhdistyksen seuroissa, Haanperä vieraili myös suviseuroissa äänimestari Jukka Lappalaisen kanssa.
– Heidän yhteisöllisyytensä on kaunista ja voimakasta. Olin yllättynyt, kuinka arkista uskonelämä on.
– Lasten äänimaailma loi seuroihin oman tunnelmansa. Kyseessä oli tapahtuma. Se ei ollut pelkkää sanan julistusta, Haanperä kuvailee tunnelmiaan suviseuroissa.
– Ennakkokäsitykseni ensimmäistä kertaa seuroihin mennessä oli, että siellä vallitsisi jonkinlainen hurmoksellisuus, mutta sitä en havainnut. Arkisuus on sana, johon minäkin kiteyttäisin kokemukseni, sanoo Pietilä.
Pietilän mukaan lestadiolaisuuteen ei täysin voi päästä kiinni, mutta puhuttelevinta olikin näytelmän päähenkilöiden Viljan ja Aleksin rakkaustarina. Viljan rooliin oli helppo sukeltaa.
– Näin suuressa osassa rooli tietenkin syvenee näytösten myötä. Suhtaudun työhöni zeniläisellä asenteella, joten mieleni on tyyni. Samaistuin moneen asiaan Viljan elämässä.
– Stereotypiat karisivat. Ihmiset ovat ihmisiä, elivätpä he millaisessa yhteisössä tahansa. Ihminen pitää kohdata aina yksilönä, Pietilä sanoo.
Sillanrakentajana
katsomusten välillä
Taivaslaulun teema on monella tapaa ajankohtainen, etenkin nyt kun maahanmuuttajavirtojen mukana eletään hyvin erilaisten kulttuurien ja uskontojen kanssa rinta rinnan.
Rauhalan teos tavoittaa jotain kaikissa ihmisissä olevaa kokemuksellisuutta maailmasta.
Haanperä toivoo, että näytelmä synnyttää vuoropuhelua ja toimii sillanrakentajana erilaisten maailmankatsomuksien välillä.
– Usko on ihmisyyden perusominaisuuksia. Joku uskoo Jumalaan, joku hyvään tai pahaan, joku omiin kykyihinsä, mutta jokainen uskoo johonkin.
– Toisaalta lama-ajan toivottomuus pistää ihmiset ajattelemaan, mihin uskoa, mitä meille tämän kaiken keskellä jää.
Myös vanhoillislestadiolainen liike on murroksessa maallistuvassa ja monimuotoisessa yhteiskunnassa.
– Tiede ja tekniikka, kuten internet herättelee vanhoillislestadiolaista liikettä vuoropuheluun niin itsensä kuin muiden kanssa.
– Liikkeen sisällä uusi ja moderni sukupolvi haastaa vanhoillislestadiolaisia arvoja. Kyse on irrottautumisesta patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Tämä ei ole vain naisten kriisi, vaan aiheuttaa kipua myös miehille, Haanperä ja Pietilä sanovat.
Kun äiti suurta perhettä hoitaessaan uupuu, eikä ehkäisy ole sallittua, ollaan vaikeuksien edessä.
– Tehtävämme on ollut löytää kipupiste, joka yhteisön sisällä uskon ja vakaumuksen kautta kysymykseen liittyy.
– Se on ollut eräänlainen löytöretki. Emme halua asennoitua ehkäisykysymykseen millään tavalla, me vain tutkimme ja ihmettelemme – Rauhalan kirjan hengessä.
Lestadiolaisuudessa
on Lapin mystiikkaa
Eräällä keskustelufoorumilla henkilö tulkitsi, että lestadiolaisuudessa on yhä jäljellä Lapin mystiikkaa. Myös Haanperä ja Pietilä ovat tunnistaneet tämän. Lars Levi Laestadius oli saamelaisten uskomusten tutkija.
– Olihan Laestadius ruotsinsaamelainen. Hänen aikanaan oli naissaarnaajia ja muutenkin vapaampaa. Sitten valtakirkko painosti liikettä konservatiivisempaan suuntaan. Nyt valtakirkko on itse liberaalimpi. Maailmassa tapahtuu kaikenlaista hassua, Haanperä pohdiskelee.
Pauliina Rauhalan teos on myös huikea kielellinen näyte. Suomen kieltä käytetään kauniisti.
– Me olemme tarttuneet tarinaan. Kirjan kielelliset ansiot pysyvät kirjan puolella, sillä tekstin soveltaminen näyttämölle sellaisenaan olisi ollut vaikeaa. Toivottavasti olemme edes hiukan onnistuneet tavoittamaan kirjan runollista tunnelmaa.
Käsikirjoitusohjelmassa lestadiolaisäiti kirjoittaa: Pelkään, että näytelmän avulla uskovaisia äitejä katsotaan entistä enemmän alta kulmain. Tiedän, että näytelmää eivät tule katsomaan ne, joiden pitäisi se nähdä.
Vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriinhan on perinteisesti kuulunut, että teatteriin ei mennä.
Nyt kirjoittaja pohtii, menisikö hän kuitenkin katsomaan näytelmän. Ehkä tarinan sisältö ratkaisee enemmän kuin yhteisön sisään rakennettu perinteinen malli.
JAANA SKYTTÄ
Lue Timo Juntusen arvio näytelmästä
Oletko sinä lukenut Taivaslaulu-kirjan tai katsonut siitä tehdyn näytelmän?