Viime sunnuntaina vietettiin sotiemme veteraanien seutukunnallista kirkkopäivää. Haukiputaan kirkko oli messussa ääriään myöten täynnä. Sieltä siirryttiin päiväjuhlaan Haukiputaan koululle.
Juhla pysäytti taas kerran miettimään, mitä me tämän päivän suomalaiset olemme veteraanisukupolven työn hedelminä saaneet. Mitä voisimme oppia heidän toiminnastaan oman aikamme vaikeuksien voittamiseksi?
Säilytimme toisen maailmansodan melskeissä itsenäisyytemme. Säilytimme demokraattisen hallintomme, kansalaisvapautemme ja yksilönvapautemme – toisin kuin monet muut kansat.
Sota opetti karulla tavalla uhrautumista äärimmäiseen asti. Suuri yhteinen asia asettui oman edun edelle. Lähimmäisen koettelemukset eivät jättäneet kylmiksi. Kaatuneiden omaiset, sotalesket, sotaorvot, kotinsa menettäneet evakot saivat tukea ja apua.
Sodan jälkeen maa oli vielä suurin ponnistuksin jälleenrakennettava. Luotiin perustaa hyvinvointiyhteiskunnalle.
Sodan ajan sukupolvi on antanut meille esimerkin, kun nyt maahamme virtaa turvapaikanhakijoita, ja kun kamppailemme talouslaman kurimuksessa.
Veteraanijuhla Haukiputaalla oli kirkkopäivä. Sen keskeinen viesti oli, että kirkolla on ollut ja on yhä merkitystä ihmisten elämässä. Henkilökohtainen usko ja luottamus Jumalaan ovat kantaneet vaikeina aikoina ja kantavat vieläkin.
Sotiemme veteraanien keski-ikä on yli 90 vuotta. Hyvinvointiyhteiskuntamme huolehtii heidän perustarpeistaan. Mutta jää vielä paljon sellaista, jota esimerkiksi me kolmanteen ikään ehtineet vireät eläkeläiset voimme tehdä heidän hyväkseen.
Veteraanisukupolven elämäntyössä meillä on suuri kertomus siitä, miten vaikeina aikoina kannetaan yhteistä vastuuta ja huolehditaan lähimmäisestä.
HANNU OJALEHTO